Kotimatka alkaa Mumbaista.

Udaipurista samaan bussiin kanssani sattui Manchesterilainen kolmikymppinen matkaaja. Hän kertoi olevansa kyllästynyt matkaamiseen oltuaan matkassa kaksi ja puoli… (tässä vaiheessa olin yhtymässä kuluneen ajan analysoimiseen) …vuotta.

Kirjoitan tätä toisen luokan junavaunussa matkalla Mumbain keskustaan hakemaan täydennystä massaturismi kuvasarjaani, viimeisiä intiaostoksia ja arviomaan uudestaan inhottavaksi julistamani Mumbain. Ryysin junavaunuun puoliaggressiivisesti sisään, kuin intialainen mies ikään ja sain hyvän istumapaikan. Tänään on viimeinen päiväni Intiassa. Toivoin että kahdessa ja puolessa kuukaudessa ehtisi päästä siinä määrin tyyneen matkaamisen tilaan, että kotiinpaluu ei tuntuisi liian vastenmieliseltä. Niin kävi. Matkaajien vakiomantroja on “totuus” siitä, ettei alle kolmessa-kuudessa kuukaudessa näe Intiassa mitään. Fyysisissä paikoissa mitattuna hokema voi pitää paikkaansa. Laadullisen kokemisen ja näkemisen suhteen olen kovasti eri mieltä. Matkaamieni kahden ja puolen kuukauden aikana olen nähnyt, oppinut, omaksunut ja turtunut valtavasti. Tullessani tähän kaupunkiin joulukuun puolessa välissä puolentoista tunnin taksimatka lentokentältä keskustaan oli mieleenpainuvan vahva elämys. Nyt sama matka ei samanlaisia tunteita kirvota. Tottuminen on toki luonnollista ja osin hyvästäkin, mutta se tuntuu johtavan laajemmin vastaanottokyvyn heikentymiseen. Tuntuu että on pysähdyttävä ja sulateltava näkemäänsä ennen kuin on valmis uuteen “täysipainoiseen” matkailuun. Suuntaan siis aamulla kello viisi lennolle hiukan haikeana, mutta varsin hyvillä mielin. Myös tietoisena siitä, että näille seuduille tulen palaamaan.

Manchesterilainen kertoi olleensa hyväbonuksisessa työssä ja ostaneensa talon vuodessa kunnes kyllästyi, myi yhden, laittoi kaksi vuokralle ja lähti kiertämään maailmaa määrittelemättömäksi ajaksi. Herralla riitti juttui siinä määrin villisti, että jossain vaiheessakävin miettimään hänen mieltymystään fiktioon. Kuitenkin kertomukset kolmensadan kilometrin riippuliitoretkestä Himalajalla sekä meren pohjasta löytyneistä ruumiista olivat hyvin viihdyttäviä. Hän oli päättänyt muuttaa kotiinpaluunsa jälkeen Itä-Lontooseen suosikkijalkapallojoukkueensa ja vielä tuntemattomien naisten takia.

Bussimatka oli Intian aikani kamalin. Tiet olivat paremmat kuin kertaakaan aikaisemmin. Koko kuudentoista tunnin matka kulki runsain ja usein toistuvin tietullein rahoitettuja moottoriteitä pitkin. Tasaisesta innostuneena kuski ajoi kohtuuttoman kovaa. Pelkäsin ensimmäistä kertaa elämässäni Intialaisessa liikenteessä olemista. Hurja vauhti ja korkeintaan kohtuullinen jousitus saivat bussin tärisemään niin, että lukemisesta tai mistään katseen keskittämistä vaativasta (edes unesta) sai vain haaveilla. Silti kuusitoista tuntia meni hämmentävän nopeasti. En tiedä olenko oppinut matkustamaan, vai katoaako ajan lento heti kotiin paluun jälkeen.

Bussi jätti aikaisin aamulla viidentoista kilometrin päähän Mumbain keskustasta. Sain salamaidean majoittautua lentokentän lähelle, keskustan sijaan. Päädyin matkani ylivoimaisesti kalleimpaan (30€ !) maksaneeseen kolmen tähden loukkoon, jonka ainut hyvä puoli on herätys ja ilmainen kuljetus lentokentälle.

Palaaminen tuntuu vähän kuin kesäloman aloittamiselta tai lopettamiselta. Kesälomaankaan ei koskaan usko ennen kuin se on kohdalla (tai ohi). Kun juna ajaa slummien läpi, jätteet palavat ja kaikkialla näkyy ihmisiä tarpeillaan on vaikea uskoa että huomen illalla kävelee Helsinki-Vantaan kliinisten hallien läpi kotiin.

Varanasista viela

Loysin kadonneeksi luulemani kirjoituksen Varanasista. Pari viimeista kappaletta ovat tuoreempia.

Varanasin Khasi-juna-aseman edessä pyhä mies sirotteli päälleen tuhkaa ja kymmenen muuta pyysivät rahaa. En kuitenkaan ehtinyt keskittyä heihin, kun parinkymmenen riksakuskin joukko hyökkäsi kimppuuni tarjoamaan palveluitaan. Kuskien kilpailuttamisen jälkeen päädyin muita halvemmalla ajaneen pan-virvoituslehdillä hampaansa punaiseksi pureskelleen miehen kyytiin. Hän halusi välttämättä ottaa kaksi kaveriaan mukaan matkalle, mutta kerroin että kyytiin tulee joko minä tai he. Matkan aikana lehmät tukkivat tien, vastaan tuli Hare Krishna-kulkue sekä aseistautuneiden poliisien tiesulku. Varanasissa alkaa viikon pasta suuri Krishna-festivaali, jonka takia kaupunki on alkanut jo täyttyä pyhistä miehistä. Järjestyksestä pitävät huolen konekiväärein ja paikoin luotiliivein varustautuneet poliisit, joita on kaikilla suosituilla paikoilla.

Riksa jätti minut vanhan kaupungin laidalle. Siitä eteenpäin kadut ovat niin kapeita, että niillä kulkevat vain ihmiset, lehmät, härät ja kaksipyöräiset. Kävelin kapeiden sokkelokatujen läpi Gangesin rannalla sijaitsevalle Vishnu Rest Houselle. Sain huoneen tunnin odottamisen jälkeen ja kävin välittömästi nukkumaan. Majapaikkani on positiivisessa mielessä linnoitusmainen kompleksi, jonka toisella Gangesille aukeavalla terassilla on kohtuullinen kasvisravintola (Intiassa on turhaa mainita ruokapaikan olevan kasvisravintola. Mahdollisesta lihan tarjoilusta ilmoitetaan termillä veg & non veg). Terassilla joka aukeaa siniseksi maalatun huoneeni ovelta hengaa säännöllisesti apinoita.

Varanasissa Gangesiin laskee monen kilometrin matkalla yhtenäisehkönä jatkuva portaikko. Rannan kaupunginosat ovat saaneet nimensä näiden portaiden, ghatien mukaan. Puolen kilometrin päässä majapaikastani on Varanasin suurin “burning ghat”, paikka jossa poltetaan kuolleiden ruumiita. Kuolevat saapuvat Varanasiin, koska Varanasissa kuolemisen ja poltetuksi tulemisen uskotaan vapauttavan ihmisen uudestisyntymisen taakasta. Myös muualla kuolleiden ruumiita tuodaan tänne poltettavaksi. Varanasissa poltetuksi tulevat vain onnekkaat ja kyllin rikkaat. Burning ghatin yläpuolella on valtavat röykkiöt erilaatuisia puita, jotka punnitaan tarkasti puuröykkiöiden vieressä olevilla vaaoilla ja lasketaan näin polttohautaamisen korkeahko tarkka hinta. Veneet tuovat jatkuvasti lisää puuta, jota pilkkovat kymmenet duunarit valtavat lekat ja kiilat aseinaan.

Kävelin ensimmäisenä iltana Gangesin virran suuntaan ja päädyin polttoghatille. Kuolleen valkoisiin pukeutunut vanhin poika oli suorittamassa polttoriittiä. Hermostunuksissaan turhautuneenkin näköinen keski-ikäinen kiersi äitinsä ruumiin viisi kertaa ympäri ja pudotti epähuomiossa ruumista suojanneen ulommaisen koristekankaan. Vieressä odotti hiukan kärsimättömänä lekaansa nojaileva hauturi, joka kierrosten päätyttyä tuikkasi koruttomasti kokon tuleen. Kuolleen sukulaiset katsoivat vieressä ja näyttivät spekuloivan kokon roihuamisen seuraavia vaiheita.

Varanasissa uskonnon arkipäiväisyys intialaisten elämässä näkyy selvemmin, kuin missään muualla. Tavalliset ihmiset aloittavat päivänsä kylpemällä Gangesissa. Myös pyhiinvaeltaminen on massojen toimintaa (miljardin ihmisen maassa tosin prosentuaalisesti mitätönkin vähemmistö voi järjestäytyessään näyttää valtaisalta). Gangesin rannalla teltoissa elävät askeetikot, Sadhut, eivät henkisen kilvoittelunsa nimissä eristäydy ulkomaailmasta kokonaan omalle tasolleen, vaan ovat kiinnostuneita ohitseen kulkevasta elämästä. Ihmisen pääkalloilla nuotionsa ympäristön koristelleet, alastomat, tuhkalla itsensä harmaaksi värjänneet miehet eivät mielikuvissani käy yksiin rennon ja kohteliaan rupattelun kanssa. Kuitenkin Sadhuilta käy luontevasti ohikulkevan turistin chaille kutsuminen ilman että Sadhun status maailmasta irroittautuneena pyhänä miehenä kärsii. Uskonnon kuuluminen jokaiselle elämän alueelle tasoittaa uskonnollisen ja arkisen toiminnan rajaa. Kristillisellä ehtoollisella sekä Gangesissa kylpemisellä pyritään samaan, synneistä puhdistumiseen. Kuitenkin ne ovat riitteinä kovin erilaiset. Kristitty lähestyy alttaria arvokkain, hallituin liikkein ja nauttii ehtoollisensa keskittyen yleviin ajatuksiin. Kristittyyn riittikäyttäytymiseen kasvaneen silmiin hindut näyttävät pyhissä toimissaan keskittymättömiltä ja epäkunnioittaviltakin. Gangesissa kylpevät hindut rupattelevat ystävien kesken, liikkuvat vauhdikkaasti, eivät osoita kristittyä arvokkuutta liikkeissään, siis tee eroa normaalin ja uskonnollisen toiminnan välillä. Ero on mielenkiintoinen. Kristittyyn seremoniakäyttäytymiseen kuuluu olennaisesti riitin ilmaiseminen kaikessa toiminnassa. Hindujen riiteissä olennaista näyttää olevan pyhän teon tekeminen, ei se miten se tehdään. Kristitty tapa erottaa riitti arkisesta toiminnasta, ylentää sielu Jumalalle, alleviivaa toisaalta kunnioitusta käynnissä olevaa toimitusta kohtaan, mutta erottaa samalla uskonnollisen elämän omaksi erilliseksi kokonaisuudekseen ja tarjoaa pohjan maallistumiselle.

Varanasin tunnelma erosi muista vierailemistani intialaisista kaupungeista. Kaupungin vahva, turisteista riippumaton, sisältö asettaa vieraan ulkopuolisen tarkkailijan rooliin, sen sijaan että toivottaisi tulijan tervetulleeksi. Myös Varanasiin tulevat turistit tuntuvat tulevan Varanasiin eri mielellä kuin muihin kaupunkeihin. Pyrkimään osaksi kaupungin pyhyydestä ja henkisyydestä, opiskelemaan tai vain tarkkailemaan. Keskipisteenä on kaupunki ja sen oma sisältö, ei rento oleminen.

Kolme yksityiskohtaa vielä:
Kävin tablatunneilla ennen sairaalakeskeytystä. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni tunnun, että kovalla harjoituksella tablaa voisi oppia soittamaan. Aiemmin soitin on tuntunut mahdottomalta. Länsimaisesta rumpujensoiton taidosta ei ole ollut sanottavaa hyötyä

Yllätyksekseni onnistuin heräämään eräänä aamuna viiden jälkeen. Palkkasin Gangesin rannalta soutajan ja lähdin kahden tunnin soudulle, jonka aikana aamuyön pimeys muuttui auringonpaisteeksi.

Kaupungissa jossa Budha piti ensimmäisen julkisen puheensa, miltei 2000 vuotta vanhojen Budhapatsaiden äärellä koin vahvemmin kuin koskaan ajan läsnäolon näytillä olleissa esineissä. Päättelin syyksi kulttuurin vierauden. Omaan kulttuuripiiriin kuuluvia muinaismuistoja tarkastellessa on mahdollista samastua vain kuluneeseen aikaan. Vieraan kulttuurin jäänteitä katsoessa vieraantuminen on kaksitasoinen. Toisaalta voi yrittää hahmottaa kulunutta aikaa, toisaalta sitä, mitä samaan aikaan tapahtui alueella jonka historian tuntee paremmin (ja jota alitajuisesti on luullut ainoaksi historiaksi).

Reittia ja karttaa

Hahmottelin kierrostani kartalle. Viherpunaiset kohteet ovat jo vierailtuja, sinisavyisten edustaessa lahitulevaisuutta. Matkaa on viela kaksi viikkoa jaljella. Lahden huomenna illansuussa Delhiin, josta jatkan mahdollisimman nopeasti Pushkariin. Udaipurista paasee kohtuullisen katevasti Mumbaihin, josta paasee kohtuullisin ponnisteluin kotiin. Odotan kovasti Rajastanin nakemista. Olen kuullut alueesta kovasti hyvaa.

Google Earthilla karkeasti linnunteita mitaten olen menneen kahden kuukauden aikana matkannut Intian sisalla 4000km. Mikali pidan kiinni tamanhetkisesta reittiaikomuksestani edessa on viela 1700km. Mikali Helsingista lahtee suorinta reittia kohti Intiaa on 5700km matkattuaan jo hyvan matkaa Intian puolella.

2 valokuvaa

Hoidosta

Pakkasin kamani Vishnu Rest Housella, (suositeltava paikka, kaunis ja hyvällä paikalla, henkilökunta vain vähän tylyä ja hidasta) saavuin sairaalaan pyöräriksalla rinkka selässä, kuin hotelliin ikään. Käytyäni tapaamassa muutamaa virkailijaa ja yhtä lääkäriä minut ohjattiin yksityiseen huoneeseeni. Huone oli hyvin vierasmajamainen, vain hiukan ylellisempi kuin ne joissa olen nyt kaksi kuukautta asunut. Kaksi sänkyä, länsimainen vessa ja lämmin vesi, televisio ja kokovartalopeili. Näkymä metrin päässä olevaan tiiliseinään.

Puolen tunnin taloksi käymisen jälkeen hoitaja tuli laittamaan minulle tippaneulan käteen. Hiukan epäilevänä pidin silmällä, että kaikki neulat tulivat avaamattomista pusseista. Kyseessä oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun minulle tiputettiin mitään. Hoitajat alustivat, ehkä kielimuurin pelottamina, olemattomasti mitä letku kädessä saa ja ei saa tehdä. Puolen tunnin tiputuksen jälkeen nousin hakemaan luettavaa ja kuunneltavaa. Tippa oli loppunut ja puuttuva paine päästi letkun alkupään täyttymään verelläni. Soitin hoitajan huoneeseeni. Hän sanoi tullessaan rohkaisevasti: “oh no.” Tiputuksen rutiineihin tottui vähitellen ja aloin ymmärtää, että pullon loppuessa letkun voi sulkea itsekin ja mikäli tippa ei kulje, säätöä muuttamalla se saattaa lähteä liikkeelle.

Hämmennystä, ärtymystä ja huolta aiheutti muutama seikka. Varsinkaan alussa tippapulloa vaihdettaessa en ollut aina selvillä, hoitaako asiaa sairaanhoitaja, vahtimestari vaiko sähkömies. Sairaalassa käytettiin pelkästään kertakäyttöisiä steriilejä injektioruiskuja. Kuiten kun ruiskulla ei ollut pistetty ihon, vaan tippapullon läpi, laittoivat hoitajat ruiskun pöydälle ruoan ja sekalaisten tavaroiden keskelle odottamaan seuraavaa käyttöä. Koetin omaksua satunnaisten huolieni suhteen mielentilan, jossa olin tarkkana, mitä minulle tehtiin, mutta muistin samalla että tiputtaminen on sairaalan eittämättä ammattitaitoiselle henkilökunnalle niin arkipäiväistä toimintaa, etteivät he siinä mokaa. Huomautin ruiskujen seisotuksesta muutaman kerran, mutta lopuksi otin tavaksi heittää kertakäyttötuotteet itse roskiin, mikä oli todennäköisesti turhaa ja hoitajien kannalta mahdollisesti ärsyttävää, mutta oman mielenrauhan kannalta hyvästä. Huomasin että hoitajan käytöksellä oli olennainen vaikutus mielenrauhaani. Rauhallisen, huomioivan ja ystävällisen hoitajan tekemisistä en ollut huolissani.

Kolmantena ja viimeisenä yönä heräsin kovaan kipuun turvonneessa tippakädessäni. Soitin paikalle hoitajan (joka ei ollut rauhallinen, huomioiva, eikä ystävällinen, paljolti ilmeisesti huonon kielitaitonsa ja jännitämisensä takia). Hän irrotti tippaletkun kädestäni, mutta sekään ei poistanut kipua. Hoitaja kysyi minulta, pitäisikö tippaneula irrottaa. Kerroin että kyseessä on hänen, ei minun päätöksensä. Hoitaja päätti irrottaa neulan. Olin jo aiemmin kysynyt hoitajan kädessään tuoman tippaneulan tulpan hygienisyyttä. Hän vakuutti sen olevan desinfioitu. Hoitaja pyyhki käteni siteellä, jossa ei ollut desinfiointiainetta, tiputti sen muutaman päivän vanhalle lakanalleni, otti neulan pois käsivarrestani ja laittoi siteen suojaamaan neulanreikää. Tämä oli ainut kerta sairaalassa oloni aikan kun ärryin. Kysyin hoitajalta, eikö häenen pitäisi desinfioida haava ja peittää se steriilillä siteellä. Hoitaja sanoi ensin, että minun ei pitäisi häiritä hänen työtään. Muutaman tiukan sanan jälkeen hoitaja muuttui hiukan itkuiseksi peitti haavan steriilisti. Aamulla hän tuli laittamaan tippaneulaa käteeni aivan toisella asenteella. Hän teki kaiken tarkasti, huolellisesti sekä puhtaasti. Unohdin valitusaikeeni ja ihmettelin, että onko todella suututtava ennen kuin saa paneutuvaa hoitoa.

Pienen valituksen jälkeen on todettava, että yleisesti ottaen kaikki toimi sairaalassa hurjan hyvin. Sain oikeaa sekä laadukasta hoitoa ja lääkärini Dr. Sanjiv Kumar Singhillä oli motivaatiota ja aikaa vastata kysymyksiini.

Aika (miltei kolme vuorokautta) kului hämmentävän nopeasti. Sairaala ei ollut viikon takaisen junamatkan kaltainen lukuelämys. Sen sijaan ajattelin, kuuntelin musiikkia, käsittelin kuvia, seurasin kahta länsimaista elokuvakanavaa (Päällimmäisinä Tim Burtonin ohjaama Batman sekä In Good Company) ja ihmettelin, miten nopeasti aika kuluu. Aika aamu kuuden antibioottiputuksesta ilta kuuteen meni hetkessä, jonka jälkeen aamuun kului taas vain tovi. Tilasin huonepalvelusta hilloleipiä, Pepsiä ja mausteetonta intialaista ruokaa. Vähän myös nautin paikallaan olemisesta. Tämän jälkeen matkaa on jäljellä vielä vähän yli kaksi viikkoa. Pakollisen pysähdyksen jälkeen viimeisiin viikkoihin suhtautuu uudella tarmolla. Vietän vielä muutaman päivän Varanasissa, jonka jälkeen suuntaan Delhin kautta Rajahtsthanin Pushkariin.

Kirjoitan tätä odotellessani, että sairaalalasku saadaan lähetettyä vakuutyshtiöön, saan passini takaisin ja pääsen lähtemään

Sijoittajille tulosvastuullinen sairaanhoito on paradoksaalista.

Hoitoon

Kavin eilen laakarissa neljatta paivaa jatkuneen vatsaoireilun takia. Ottivat veri- seka virtsakokeen ja kaskivat palata tanaan. Sain labratulokset kateeni (nyt tiedan etta kolesteroolini on ok) ja kerroin ihmettelevalle virkailijalle, etta haluan tavata laakarin, joka voisi tulkata lukemat.

Yllatyksekseni laakari kehoitti jaamaan sairaalaan kahdeksi yoksi, jotta voivat tiputtaa minulle antibiootteja. Kavin hakemassa kamat hotellilta ja seuraavaksi otan pyorariksan sairaalaan. Olo on kuitenkin kohtuullisen terve, joten syyta huoleen en koe.

Sairaalakokemuksista ja Varanasista siis yleisemmin, kun paasen vapaalle jalalle maanantain jalkeen.

Varanasiin

Bussi toi minut Nagpuriin aamu kahdeksalta. Ajoin riksalla kaupungin läpi juna-asemalle aikomuksenani tiedustella lähteviä junia ja käydä sen jälkeen syömässä ja hankkimassa rahaa. Unohdin käydä Hyderabadissa automaatilla ja minulla oli rupioita hiukan alle viiden euron edestä. Asemalla kerrottiin, että päivän ainut Varanasin juna lähtee viiden minuutin kuluttua. Punnitsin hetken ruoan ja rahan hankinnan sekä matkan jatkamisen välillä. Päätin jatkaa suoraan Varanasiin. Tiedustelin sleeper-paikkaa, mutta asemalla kerrottiin etteivät he pysty myymään paikkalippuja näin lyhyellä varoitusajalla. Kehittyneemmästä varaussysteemistä ei tosin olisi ollut hyötyä, koska minulla ei olisi ollut rahaa yhtään ylellisempään lippuun. Lippu 1048km matkalle Nagpur-Varanasi kaikkein alimmassa luokassa maksoi kolme ja puoli euroa.

Paikkaliputtomassa vaunussa oli täyttä. Pienen etsinnän jälkeen riehakas poikaseurue kutsui minut matkaamaan kanssaan hattuhyllylle. Nojatessani rinkkaani puolimakuulla puolimukavassa asennossa miettien 20-24 edessä olevaa matkustustuntia kävin läpi monenlaisia tunteita. Ensin olin hetken epätoivoinen. Sitten aloin puhua itselleni mielenlujuudesta ja mielenkiintoisesta mahdollisuudesta tutkia ajan kulumista. Tunnin matkan jälkeen vakuuttelu alkoi toimia ja suhtauduin hattuhyllyllä istuttavaan tulevaan vuorokauteen suhteellisen optimistisesti. Tunnit yhdeksästä kahteen menivät kiitäen. Lyhyen tuskastumisen jälkeen iltapäivä taittui auringon laskuksi kiitettävän helposti. Seitsemästä yhteentoista kesti kauan. Aamuyön tunnit olivat kyllä pitkiä, mutta kohtuullisen tyynesti hyväksyttyjä. Junan olisi pitänyt olla perillä hiukan ennen auringon nousua kello viisi. Loppujen lopuksi juna oli myöhässä uskomattomat, mutta Intiassa ilmeisen yleiset, kolme tuntia. Ajan vauhdikkaan kulumisen kannalta oli yllättävän tärkeää hyväksyä edessä olevat tunnit, olla rauhaisasti ja keskittyä nykyhetkeen. Luin matkan aikana Paulo Coelhon kirjan the Alchemist sekä Mahatma Gandhin omaelämänkertaa hänen Englannin opiskeluvuosiensa loppuun.

Intialainen, miltei kilometrin mittainen, juna on kontrastikas kuin itse maa. Kalleimmassa luokassa varakkaat perheet viettävät oikein idyllisen näköistä elämää omissa verhojen rajaamissa makuuhuoneissaan. It-nousukkaat tekevät töitä tai viihtyvät läppistensä kanssa. Junan kolinaa ei kuulu vaunun ollessa hyvin eristetty ja ikkunoiden suljettu ilmastoinnin toiminnan avittamiseksi. Halvimmassa luokassa on järkyttävän täyttä. Neljän ihmisen tilassa istuu helposti kuusi-seitsämän ihmistä. Yksikään pinta ei ole pehmeä, vaan sisustuksen materiaaleja ovat metalli ja puu. Makuupaikan tarjoavista hattuhyllyistä käydään hurjaa taistelua. Laulu, huuto sekä junan meteli täydentävät ylitsevuotavan tunnelman. Junissa kiertää jokaisen aseman kohdalla (usein myös asemien välillä) kauppiaita, joiden mantrahuutoihin herää säännöllisesti, mikäli onnistuu nukahtamaan. Chaimiehet hokevat tuotteensa nimeä myyjästä riippuen kyllästyneesti, masentuneesti tai maanisesti. Kellojen, koriste-esineiden sekä pienen syötävän kauppiailla on kaikilla omat pitkät mantransa, joiden suomennoksia yritin ajankuluksi arvailla. Siinä missä länsimaiset matkaajat tylysti käännyttävät rihkamakauppiaat, intialaiset duunarit tutkivat tarkasti ja uteliaina jokaisen kellon ja vaasin, joka heidän eteensä tuodaan. Yön tullen meno vaunussa kiihtyi, laulu raikasi aamu kahteen asti, johon mennessä suurin osa nukahti tai alkoi tosissaan yrittää.

Juna vei Varanasin lähelle, josta vaihdoin vielä puoleksi tunniksi suoraan Varanasin ghateille vievään junaan. Yhteen maailman vanhimpaan yhtäjaksoisesti asuttuun kapunkiin saapuminen oli upea. Juna ylitti Gangesin korkeaa siltaa pitkin ja tarjosi upean näkymän yli Gangesiin laskeutuvien portaiden ja Varanasin vanhan kaupungin.

Itse Varanasiin päästään näköjään vasta ensi kirjoituksessa.