Wednesday, February 28, 2007

Kotimatka alkaa Mumbaista.



Udaipurista samaan bussiin kanssani sattui Manchesterilainen kolmikymppinen matkaaja. Hän kertoi olevansa kyllästynyt matkaamiseen oltuaan matkassa kaksi ja puoli… (tässä vaiheessa olin yhtymässä kuluneen ajan analysoimiseen) …vuotta.

Kirjoitan tätä toisen luokan junavaunussa matkalla Mumbain keskustaan hakemaan täydennystä massaturismi kuvasarjaani, viimeisiä intiaostoksia ja arviomaan uudestaan inhottavaksi julistamani Mumbain. Ryysin junavaunuun puoliaggressiivisesti sisään, kuin intialainen mies ikään ja sain hyvän istumapaikan. Tänään on viimeinen päiväni Intiassa. Toivoin että kahdessa ja puolessa kuukaudessa ehtisi päästä siinä määrin tyyneen matkaamisen tilaan, että kotiinpaluu ei tuntuisi liian vastenmieliseltä. Niin kävi. Matkaajien vakiomantroja on “totuus” siitä, ettei alle kolmessa-kuudessa kuukaudessa näe Intiassa mitään. Fyysisissä paikoissa mitattuna hokema voi pitää paikkaansa. Laadullisen kokemisen ja näkemisen suhteen olen kovasti eri mieltä. Matkaamieni kahden ja puolen kuukauden aikana olen nähnyt, oppinut, omaksunut ja turtunut valtavasti. Tullessani tähän kaupunkiin joulukuun puolessa välissä puolentoista tunnin taksimatka lentokentältä keskustaan oli mieleenpainuvan vahva elämys. Nyt sama matka ei samanlaisia tunteita kirvota. Tottuminen on toki luonnollista ja osin hyvästäkin, mutta se tuntuu johtavan laajemmin vastaanottokyvyn heikentymiseen. Tuntuu että on pysähdyttävä ja sulateltava näkemäänsä ennen kuin on valmis uuteen “täysipainoiseen” matkailuun. Suuntaan siis aamulla kello viisi lennolle hiukan haikeana, mutta varsin hyvillä mielin. Myös tietoisena siitä, että näille seuduille tulen palaamaan.

Manchesterilainen kertoi olleensa hyväbonuksisessa työssä ja ostaneensa talon vuodessa kunnes kyllästyi, myi yhden, laittoi kaksi vuokralle ja lähti kiertämään maailmaa määrittelemättömäksi ajaksi. Herralla riitti juttui siinä määrin villisti, että jossain vaiheessakävin miettimään hänen mieltymystään fiktioon. Kuitenkin kertomukset kolmensadan kilometrin riippuliitoretkestä Himalajalla sekä meren pohjasta löytyneistä ruumiista olivat hyvin viihdyttäviä. Hän oli päättänyt muuttaa kotiinpaluunsa jälkeen Itä-Lontooseen suosikkijalkapallojoukkueensa ja vielä tuntemattomien naisten takia.

Bussimatka oli Intian aikani kamalin. Tiet olivat paremmat kuin kertaakaan aikaisemmin. Koko kuudentoista tunnin matka kulki runsain ja usein toistuvin tietullein rahoitettuja moottoriteitä pitkin. Tasaisesta innostuneena kuski ajoi kohtuuttoman kovaa. Pelkäsin ensimmäistä kertaa elämässäni Intialaisessa liikenteessä olemista. Hurja vauhti ja korkeintaan kohtuullinen jousitus saivat bussin tärisemään niin, että lukemisesta tai mistään katseen keskittämistä vaativasta (edes unesta) sai vain haaveilla. Silti kuusitoista tuntia meni hämmentävän nopeasti. En tiedä olenko oppinut matkustamaan, vai katoaako ajan lento heti kotiin paluun jälkeen.

Bussi jätti aikaisin aamulla viidentoista kilometrin päähän Mumbain keskustasta. Sain salamaidean majoittautua lentokentän lähelle, keskustan sijaan. Päädyin matkani ylivoimaisesti kalleimpaan (30€ !) maksaneeseen kolmen tähden loukkoon, jonka ainut hyvä puoli on herätys ja ilmainen kuljetus lentokentälle.

Palaaminen tuntuu vähän kuin kesäloman aloittamiselta tai lopettamiselta. Kesälomaankaan ei koskaan usko ennen kuin se on kohdalla (tai ohi). Kun juna ajaa slummien läpi, jätteet palavat ja kaikkialla näkyy ihmisiä tarpeillaan on vaikea uskoa että huomen illalla kävelee Helsinki-Vantaan kliinisten hallien läpi kotiin.

Sunday, February 25, 2007

Varanasista viela






Loysin kadonneeksi luulemani kirjoituksen Varanasista. Pari viimeista kappaletta ovat tuoreempia.

Varanasin Khasi-juna-aseman edessä pyhä mies sirotteli päälleen tuhkaa ja kymmenen muuta pyysivät rahaa. En kuitenkaan ehtinyt keskittyä heihin, kun parinkymmenen riksakuskin joukko hyökkäsi kimppuuni tarjoamaan palveluitaan. Kuskien kilpailuttamisen jälkeen päädyin muita halvemmalla ajaneen pan-virvoituslehdillä hampaansa punaiseksi pureskelleen miehen kyytiin. Hän halusi välttämättä ottaa kaksi kaveriaan mukaan matkalle, mutta kerroin että kyytiin tulee joko minä tai he. Matkan aikana lehmät tukkivat tien, vastaan tuli Hare Krishna-kulkue sekä aseistautuneiden poliisien tiesulku. Varanasissa alkaa viikon pasta suuri Krishna-festivaali, jonka takia kaupunki on alkanut jo täyttyä pyhistä miehistä. Järjestyksestä pitävät huolen konekiväärein ja paikoin luotiliivein varustautuneet poliisit, joita on kaikilla suosituilla paikoilla.

Riksa jätti minut vanhan kaupungin laidalle. Siitä eteenpäin kadut ovat niin kapeita, että niillä kulkevat vain ihmiset, lehmät, härät ja kaksipyöräiset. Kävelin kapeiden sokkelokatujen läpi Gangesin rannalla sijaitsevalle Vishnu Rest Houselle. Sain huoneen tunnin odottamisen jälkeen ja kävin välittömästi nukkumaan. Majapaikkani on positiivisessa mielessä linnoitusmainen kompleksi, jonka toisella Gangesille aukeavalla terassilla on kohtuullinen kasvisravintola (Intiassa on turhaa mainita ruokapaikan olevan kasvisravintola. Mahdollisesta lihan tarjoilusta ilmoitetaan termillä veg & non veg). Terassilla joka aukeaa siniseksi maalatun huoneeni ovelta hengaa säännöllisesti apinoita.

Varanasissa Gangesiin laskee monen kilometrin matkalla yhtenäisehkönä jatkuva portaikko. Rannan kaupunginosat ovat saaneet nimensä näiden portaiden, ghatien mukaan. Puolen kilometrin päässä majapaikastani on Varanasin suurin “burning ghat”, paikka jossa poltetaan kuolleiden ruumiita. Kuolevat saapuvat Varanasiin, koska Varanasissa kuolemisen ja poltetuksi tulemisen uskotaan vapauttavan ihmisen uudestisyntymisen taakasta. Myös muualla kuolleiden ruumiita tuodaan tänne poltettavaksi. Varanasissa poltetuksi tulevat vain onnekkaat ja kyllin rikkaat. Burning ghatin yläpuolella on valtavat röykkiöt erilaatuisia puita, jotka punnitaan tarkasti puuröykkiöiden vieressä olevilla vaaoilla ja lasketaan näin polttohautaamisen korkeahko tarkka hinta. Veneet tuovat jatkuvasti lisää puuta, jota pilkkovat kymmenet duunarit valtavat lekat ja kiilat aseinaan.

Kävelin ensimmäisenä iltana Gangesin virran suuntaan ja päädyin polttoghatille. Kuolleen valkoisiin pukeutunut vanhin poika oli suorittamassa polttoriittiä. Hermostunuksissaan turhautuneenkin näköinen keski-ikäinen kiersi äitinsä ruumiin viisi kertaa ympäri ja pudotti epähuomiossa ruumista suojanneen ulommaisen koristekankaan. Vieressä odotti hiukan kärsimättömänä lekaansa nojaileva hauturi, joka kierrosten päätyttyä tuikkasi koruttomasti kokon tuleen. Kuolleen sukulaiset katsoivat vieressä ja näyttivät spekuloivan kokon roihuamisen seuraavia vaiheita.

Varanasissa uskonnon arkipäiväisyys intialaisten elämässä näkyy selvemmin, kuin missään muualla. Tavalliset ihmiset aloittavat päivänsä kylpemällä Gangesissa. Myös pyhiinvaeltaminen on massojen toimintaa (miljardin ihmisen maassa tosin prosentuaalisesti mitätönkin vähemmistö voi järjestäytyessään näyttää valtaisalta). Gangesin rannalla teltoissa elävät askeetikot, Sadhut, eivät henkisen kilvoittelunsa nimissä eristäydy ulkomaailmasta kokonaan omalle tasolleen, vaan ovat kiinnostuneita ohitseen kulkevasta elämästä. Ihmisen pääkalloilla nuotionsa ympäristön koristelleet, alastomat, tuhkalla itsensä harmaaksi värjänneet miehet eivät mielikuvissani käy yksiin rennon ja kohteliaan rupattelun kanssa. Kuitenkin Sadhuilta käy luontevasti ohikulkevan turistin chaille kutsuminen ilman että Sadhun status maailmasta irroittautuneena pyhänä miehenä kärsii. Uskonnon kuuluminen jokaiselle elämän alueelle tasoittaa uskonnollisen ja arkisen toiminnan rajaa. Kristillisellä ehtoollisella sekä Gangesissa kylpemisellä pyritään samaan, synneistä puhdistumiseen. Kuitenkin ne ovat riitteinä kovin erilaiset. Kristitty lähestyy alttaria arvokkain, hallituin liikkein ja nauttii ehtoollisensa keskittyen yleviin ajatuksiin. Kristittyyn riittikäyttäytymiseen kasvaneen silmiin hindut näyttävät pyhissä toimissaan keskittymättömiltä ja epäkunnioittaviltakin. Gangesissa kylpevät hindut rupattelevat ystävien kesken, liikkuvat vauhdikkaasti, eivät osoita kristittyä arvokkuutta liikkeissään, siis tee eroa normaalin ja uskonnollisen toiminnan välillä. Ero on mielenkiintoinen. Kristittyyn seremoniakäyttäytymiseen kuuluu olennaisesti riitin ilmaiseminen kaikessa toiminnassa. Hindujen riiteissä olennaista näyttää olevan pyhän teon tekeminen, ei se miten se tehdään. Kristitty tapa erottaa riitti arkisesta toiminnasta, ylentää sielu Jumalalle, alleviivaa toisaalta kunnioitusta käynnissä olevaa toimitusta kohtaan, mutta erottaa samalla uskonnollisen elämän omaksi erilliseksi kokonaisuudekseen ja tarjoaa pohjan maallistumiselle.

Varanasin tunnelma erosi muista vierailemistani intialaisista kaupungeista. Kaupungin vahva, turisteista riippumaton, sisältö asettaa vieraan ulkopuolisen tarkkailijan rooliin, sen sijaan että toivottaisi tulijan tervetulleeksi. Myös Varanasiin tulevat turistit tuntuvat tulevan Varanasiin eri mielellä kuin muihin kaupunkeihin. Pyrkimään osaksi kaupungin pyhyydestä ja henkisyydestä, opiskelemaan tai vain tarkkailemaan. Keskipisteenä on kaupunki ja sen oma sisältö, ei rento oleminen.

Kolme yksityiskohtaa vielä:
Kävin tablatunneilla ennen sairaalakeskeytystä. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni tunnun, että kovalla harjoituksella tablaa voisi oppia soittamaan. Aiemmin soitin on tuntunut mahdottomalta. Länsimaisesta rumpujensoiton taidosta ei ole ollut sanottavaa hyötyä

Yllätyksekseni onnistuin heräämään eräänä aamuna viiden jälkeen. Palkkasin Gangesin rannalta soutajan ja lähdin kahden tunnin soudulle, jonka aikana aamuyön pimeys muuttui auringonpaisteeksi.

Kaupungissa jossa Budha piti ensimmäisen julkisen puheensa, miltei 2000 vuotta vanhojen Budhapatsaiden äärellä koin vahvemmin kuin koskaan ajan läsnäolon näytillä olleissa esineissä. Päättelin syyksi kulttuurin vierauden. Omaan kulttuuripiiriin kuuluvia muinaismuistoja tarkastellessa on mahdollista samastua vain kuluneeseen aikaan. Vieraan kulttuurin jäänteitä katsoessa vieraantuminen on kaksitasoinen. Toisaalta voi yrittää hahmottaa kulunutta aikaa, toisaalta sitä, mitä samaan aikaan tapahtui alueella jonka historian tuntee paremmin (ja jota alitajuisesti on luullut ainoaksi historiaksi).

Thursday, February 15, 2007

Reittia ja karttaa



Hahmottelin kierrostani kartalle. Viherpunaiset kohteet ovat jo vierailtuja, sinisavyisten edustaessa lahitulevaisuutta. Matkaa on viela kaksi viikkoa jaljella. Lahden huomenna illansuussa Delhiin, josta jatkan mahdollisimman nopeasti Pushkariin. Udaipurista paasee kohtuullisen katevasti Mumbaihin, josta paasee kohtuullisin ponnisteluin kotiin. Odotan kovasti Rajastanin nakemista. Olen kuullut alueesta kovasti hyvaa.

Google Earthilla karkeasti linnunteita mitaten olen menneen kahden kuukauden aikana matkannut Intian sisalla 4000km. Mikali pidan kiinni tamanhetkisesta reittiaikomuksestani edessa on viela 1700km. Mikali Helsingista lahtee suorinta reittia kohti Intiaa on 5700km matkattuaan jo hyvan matkaa Intian puolella.

2 valokuvaa


Tuesday, February 13, 2007

Hoidosta





Pakkasin kamani Vishnu Rest Housella, (suositeltava paikka, kaunis ja hyvällä paikalla, henkilökunta vain vähän tylyä ja hidasta) saavuin sairaalaan pyöräriksalla rinkka selässä, kuin hotelliin ikään. Käytyäni tapaamassa muutamaa virkailijaa ja yhtä lääkäriä minut ohjattiin yksityiseen huoneeseeni. Huone oli hyvin vierasmajamainen, vain hiukan ylellisempi kuin ne joissa olen nyt kaksi kuukautta asunut. Kaksi sänkyä, länsimainen vessa ja lämmin vesi, televisio ja kokovartalopeili. Näkymä metrin päässä olevaan tiiliseinään.

Puolen tunnin taloksi käymisen jälkeen hoitaja tuli laittamaan minulle tippaneulan käteen. Hiukan epäilevänä pidin silmällä, että kaikki neulat tulivat avaamattomista pusseista. Kyseessä oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun minulle tiputettiin mitään. Hoitajat alustivat, ehkä kielimuurin pelottamina, olemattomasti mitä letku kädessä saa ja ei saa tehdä. Puolen tunnin tiputuksen jälkeen nousin hakemaan luettavaa ja kuunneltavaa. Tippa oli loppunut ja puuttuva paine päästi letkun alkupään täyttymään verelläni. Soitin hoitajan huoneeseeni. Hän sanoi tullessaan rohkaisevasti: “oh no.” Tiputuksen rutiineihin tottui vähitellen ja aloin ymmärtää, että pullon loppuessa letkun voi sulkea itsekin ja mikäli tippa ei kulje, säätöä muuttamalla se saattaa lähteä liikkeelle.

Hämmennystä, ärtymystä ja huolta aiheutti muutama seikka. Varsinkaan alussa tippapulloa vaihdettaessa en ollut aina selvillä, hoitaako asiaa sairaanhoitaja, vahtimestari vaiko sähkömies. Sairaalassa käytettiin pelkästään kertakäyttöisiä steriilejä injektioruiskuja. Kuiten kun ruiskulla ei ollut pistetty ihon, vaan tippapullon läpi, laittoivat hoitajat ruiskun pöydälle ruoan ja sekalaisten tavaroiden keskelle odottamaan seuraavaa käyttöä. Koetin omaksua satunnaisten huolieni suhteen mielentilan, jossa olin tarkkana, mitä minulle tehtiin, mutta muistin samalla että tiputtaminen on sairaalan eittämättä ammattitaitoiselle henkilökunnalle niin arkipäiväistä toimintaa, etteivät he siinä mokaa. Huomautin ruiskujen seisotuksesta muutaman kerran, mutta lopuksi otin tavaksi heittää kertakäyttötuotteet itse roskiin, mikä oli todennäköisesti turhaa ja hoitajien kannalta mahdollisesti ärsyttävää, mutta oman mielenrauhan kannalta hyvästä. Huomasin että hoitajan käytöksellä oli olennainen vaikutus mielenrauhaani. Rauhallisen, huomioivan ja ystävällisen hoitajan tekemisistä en ollut huolissani.

Kolmantena ja viimeisenä yönä heräsin kovaan kipuun turvonneessa tippakädessäni. Soitin paikalle hoitajan (joka ei ollut rauhallinen, huomioiva, eikä ystävällinen, paljolti ilmeisesti huonon kielitaitonsa ja jännitämisensä takia). Hän irrotti tippaletkun kädestäni, mutta sekään ei poistanut kipua. Hoitaja kysyi minulta, pitäisikö tippaneula irrottaa. Kerroin että kyseessä on hänen, ei minun päätöksensä. Hoitaja päätti irrottaa neulan. Olin jo aiemmin kysynyt hoitajan kädessään tuoman tippaneulan tulpan hygienisyyttä. Hän vakuutti sen olevan desinfioitu. Hoitaja pyyhki käteni siteellä, jossa ei ollut desinfiointiainetta, tiputti sen muutaman päivän vanhalle lakanalleni, otti neulan pois käsivarrestani ja laittoi siteen suojaamaan neulanreikää. Tämä oli ainut kerta sairaalassa oloni aikan kun ärryin. Kysyin hoitajalta, eikö häenen pitäisi desinfioida haava ja peittää se steriilillä siteellä. Hoitaja sanoi ensin, että minun ei pitäisi häiritä hänen työtään. Muutaman tiukan sanan jälkeen hoitaja muuttui hiukan itkuiseksi peitti haavan steriilisti. Aamulla hän tuli laittamaan tippaneulaa käteeni aivan toisella asenteella. Hän teki kaiken tarkasti, huolellisesti sekä puhtaasti. Unohdin valitusaikeeni ja ihmettelin, että onko todella suututtava ennen kuin saa paneutuvaa hoitoa.

Pienen valituksen jälkeen on todettava, että yleisesti ottaen kaikki toimi sairaalassa hurjan hyvin. Sain oikeaa sekä laadukasta hoitoa ja lääkärini Dr. Sanjiv Kumar Singhillä oli motivaatiota ja aikaa vastata kysymyksiini.

Aika (miltei kolme vuorokautta) kului hämmentävän nopeasti. Sairaala ei ollut viikon takaisen junamatkan kaltainen lukuelämys. Sen sijaan ajattelin, kuuntelin musiikkia, käsittelin kuvia, seurasin kahta länsimaista elokuvakanavaa (Päällimmäisinä Tim Burtonin ohjaama Batman sekä In Good Company) ja ihmettelin, miten nopeasti aika kuluu. Aika aamu kuuden antibioottiputuksesta ilta kuuteen meni hetkessä, jonka jälkeen aamuun kului taas vain tovi. Tilasin huonepalvelusta hilloleipiä, Pepsiä ja mausteetonta intialaista ruokaa. Vähän myös nautin paikallaan olemisesta. Tämän jälkeen matkaa on jäljellä vielä vähän yli kaksi viikkoa. Pakollisen pysähdyksen jälkeen viimeisiin viikkoihin suhtautuu uudella tarmolla. Vietän vielä muutaman päivän Varanasissa, jonka jälkeen suuntaan Delhin kautta Rajahtsthanin Pushkariin.

Kirjoitan tätä odotellessani, että sairaalalasku saadaan lähetettyä vakuutyshtiöön, saan passini takaisin ja pääsen lähtemään

Sijoittajille tulosvastuullinen sairaanhoito on paradoksaalista.

Saturday, February 10, 2007

Hoitoon



Kavin eilen laakarissa neljatta paivaa jatkuneen vatsaoireilun takia. Ottivat veri- seka virtsakokeen ja kaskivat palata tanaan. Sain labratulokset kateeni (nyt tiedan etta kolesteroolini on ok) ja kerroin ihmettelevalle virkailijalle, etta haluan tavata laakarin, joka voisi tulkata lukemat.

Yllatyksekseni laakari kehoitti jaamaan sairaalaan kahdeksi yoksi, jotta voivat tiputtaa minulle antibiootteja. Kavin hakemassa kamat hotellilta ja seuraavaksi otan pyorariksan sairaalaan. Olo on kuitenkin kohtuullisen terve, joten syyta huoleen en koe.

Sairaalakokemuksista ja Varanasista siis yleisemmin, kun paasen vapaalle jalalle maanantain jalkeen.

Tuesday, February 6, 2007

Varanasiin






Bussi toi minut Nagpuriin aamu kahdeksalta. Ajoin riksalla kaupungin läpi juna-asemalle aikomuksenani tiedustella lähteviä junia ja käydä sen jälkeen syömässä ja hankkimassa rahaa. Unohdin käydä Hyderabadissa automaatilla ja minulla oli rupioita hiukan alle viiden euron edestä. Asemalla kerrottiin, että päivän ainut Varanasin juna lähtee viiden minuutin kuluttua. Punnitsin hetken ruoan ja rahan hankinnan sekä matkan jatkamisen välillä. Päätin jatkaa suoraan Varanasiin. Tiedustelin sleeper-paikkaa, mutta asemalla kerrottiin etteivät he pysty myymään paikkalippuja näin lyhyellä varoitusajalla. Kehittyneemmästä varaussysteemistä ei tosin olisi ollut hyötyä, koska minulla ei olisi ollut rahaa yhtään ylellisempään lippuun. Lippu 1048km matkalle Nagpur-Varanasi kaikkein alimmassa luokassa maksoi kolme ja puoli euroa.

Paikkaliputtomassa vaunussa oli täyttä. Pienen etsinnän jälkeen riehakas poikaseurue kutsui minut matkaamaan kanssaan hattuhyllylle. Nojatessani rinkkaani puolimakuulla puolimukavassa asennossa miettien 20-24 edessä olevaa matkustustuntia kävin läpi monenlaisia tunteita. Ensin olin hetken epätoivoinen. Sitten aloin puhua itselleni mielenlujuudesta ja mielenkiintoisesta mahdollisuudesta tutkia ajan kulumista. Tunnin matkan jälkeen vakuuttelu alkoi toimia ja suhtauduin hattuhyllyllä istuttavaan tulevaan vuorokauteen suhteellisen optimistisesti. Tunnit yhdeksästä kahteen menivät kiitäen. Lyhyen tuskastumisen jälkeen iltapäivä taittui auringon laskuksi kiitettävän helposti. Seitsemästä yhteentoista kesti kauan. Aamuyön tunnit olivat kyllä pitkiä, mutta kohtuullisen tyynesti hyväksyttyjä. Junan olisi pitänyt olla perillä hiukan ennen auringon nousua kello viisi. Loppujen lopuksi juna oli myöhässä uskomattomat, mutta Intiassa ilmeisen yleiset, kolme tuntia. Ajan vauhdikkaan kulumisen kannalta oli yllättävän tärkeää hyväksyä edessä olevat tunnit, olla rauhaisasti ja keskittyä nykyhetkeen. Luin matkan aikana Paulo Coelhon kirjan the Alchemist sekä Mahatma Gandhin omaelämänkertaa hänen Englannin opiskeluvuosiensa loppuun.

Intialainen, miltei kilometrin mittainen, juna on kontrastikas kuin itse maa. Kalleimmassa luokassa varakkaat perheet viettävät oikein idyllisen näköistä elämää omissa verhojen rajaamissa makuuhuoneissaan. It-nousukkaat tekevät töitä tai viihtyvät läppistensä kanssa. Junan kolinaa ei kuulu vaunun ollessa hyvin eristetty ja ikkunoiden suljettu ilmastoinnin toiminnan avittamiseksi. Halvimmassa luokassa on järkyttävän täyttä. Neljän ihmisen tilassa istuu helposti kuusi-seitsämän ihmistä. Yksikään pinta ei ole pehmeä, vaan sisustuksen materiaaleja ovat metalli ja puu. Makuupaikan tarjoavista hattuhyllyistä käydään hurjaa taistelua. Laulu, huuto sekä junan meteli täydentävät ylitsevuotavan tunnelman. Junissa kiertää jokaisen aseman kohdalla (usein myös asemien välillä) kauppiaita, joiden mantrahuutoihin herää säännöllisesti, mikäli onnistuu nukahtamaan. Chaimiehet hokevat tuotteensa nimeä myyjästä riippuen kyllästyneesti, masentuneesti tai maanisesti. Kellojen, koriste-esineiden sekä pienen syötävän kauppiailla on kaikilla omat pitkät mantransa, joiden suomennoksia yritin ajankuluksi arvailla. Siinä missä länsimaiset matkaajat tylysti käännyttävät rihkamakauppiaat, intialaiset duunarit tutkivat tarkasti ja uteliaina jokaisen kellon ja vaasin, joka heidän eteensä tuodaan. Yön tullen meno vaunussa kiihtyi, laulu raikasi aamu kahteen asti, johon mennessä suurin osa nukahti tai alkoi tosissaan yrittää.

Juna vei Varanasin lähelle, josta vaihdoin vielä puoleksi tunniksi suoraan Varanasin ghateille vievään junaan. Yhteen maailman vanhimpaan yhtäjaksoisesti asuttuun kapunkiin saapuminen oli upea. Juna ylitti Gangesin korkeaa siltaa pitkin ja tarjosi upean näkymän yli Gangesiin laskeutuvien portaiden ja Varanasin vanhan kaupungin.

Itse Varanasiin päästään näköjään vasta ensi kirjoituksessa.

Monday, February 5, 2007

Vuokrataan: Flemarin kamppa

Mikali joku on kiinnostunut asumaan kuukauden verran tasta eteenpain Flemarilla, on se nyt mahdollista varsin edulliseen hintaan. Sahkopostia tai tekstari.

Sunday, February 4, 2007

1.2 Hyderabadissa

Mysore oli hienoinen pettymys. Ei ikävä eikä järisyttävän mukava. Vähän mitäänsanomaton. Nukuttuani yön hinta-laatusuhteeltaan mainiossa hotellissa (Maurya) lähdin kiertämään kaupunkia. Päädyin kaupungin pääturistinähtävyydelle, varsin komealle palatsille. Intiassa tällaiset nähtävyydet kiertää huoletta, kun sisäänpääsymaksut melkein kaikkialle ovat olemattomat. Kuitenkin turistibisneksen jyräämillä porteilla iski ahdistus ja päätös elää ilman palatsia vahvistui kun eteeni lippujonoon ilmestyi kolme bussilastillista intialaisturisteja. Suuntasin pienensuuren Mysoren ihmismassoja pakoon tapojeni vastaisesti riksakyydillä. Matkalta mukaan tasan euron hintainen painos uusimmasta Bondista ja hotellihuoneelle. Hotellini 24 tunnin uloskirjautumiskäytännön ansiosta saatoin auringon laskiessa tehdä päätöksen Mysoren jättämisestä. Ajoin bussilla Bangaloreen, jonne yhdentoista jälkeen saavuttuani päätin jatkaa samalla vedolla Hyderabadiin asti.

Saavuin Hyderabadiin puolen päivän aikaan. Bussi jätti matkustajansa tylysti kauas miljoonakaupungin keskustasta. Lyöttäydyin intialaisen miehen seuraan, joka opasti minulle reitin julkisen liikenteen matkassa lähemmäksi keskustaa. Mies vaati saada maksaa bussilippuni ja antoi käyntikorttinsa mahdollisten ongelmien varalta.

Päivän aikana Hyderabad on antanut itsestään kuvan tympeimpänä tähänasti näkemistäni intialaisista jättikaupungeista. Päivän kohokohta oli lounas umpimähkään valitussa paikallisten suosimassa ravintolassa. Kaikki söivät samaa thal-ruokaa. Riisiä sekä muutamaa eri kasviskokonaisuutta. Annoksen mukana ei luonnollisesti tullut ruokailuvälineitä. Syön ruokia chapattileivän kanssa kohtuullisen sujuvasti sormin, mutta riisin kanssa olen suosinut aterimia. Päätin elää maassa maan tavalla ja aloin sotkea oikealla kädelläni riisiä ja kasviksia syötäväksi hiukan tahmeaksi mätöksi. Pöydässäni istuneet kaksi intialaismiestä katsoivat ateriointiani nauramatta, joten kuvittelin pärjääväni kohtuullisesti. Puolessa välissä ateriaani (juuri kun olin alkanut tuskastua) tarjoilija tuli tuomaan lusikan. Jatkoin kuitenkin sormin. Vasta kun myös intialainen nainen oli käynyt kertomassa, että englantilaiset eivät syö sormin ja olin huomannut, että 20 minuutissa olin saanut syötyä ehkä 10 haarukallista pesin käteni ja siirryin tutun lusikan varteen. Olin hämmentynyt kuinka vaikeaa sormin syöminen on. Toisaalta vaikeuden ymmärtää hyvin kun miettii, kuinka kauan itseltä meni oppia kohtuullisen siistiksi haarukan käyttäjäksi. Tältä pohjalta ajatellen syömiseni on täytyny näyttää kamalalta. Kokemus silti. Tänään (1.2.) on tasan kuukausi paluulentoon. Ehkä kuukaudessa voisin oppia kohtuulliseksi sorminsyökäksi.

Pakenin suurkaupunkia puistoon, jonka sisäänpääsymaksu oli mitoitettu juuri sellaiseksi, että köyhät pysyvät loitolla, mutta muita ei maksu kirpaise. Karu konsepti siis, mutta rauhallinen ympäristö teki hyvää Hyberabadin hektisyyden keskellä.

Kirjoitan tätä ravintolassa, jonka sisustus on vaikuttavan epäonnistunut yhdistelmä miltei kaikkea. Pimeää salakapakkaa, villiä länttä, saksaa sekä tasokasta ravintolaa. Ruoka sentään on hyvää, joskin järkyttävän tulista. Täälläkään ei ole aterimia, mutta chapatin kanssa olen sujut.

Hyberabadista jatkan vielä tänään kohti pohjoista ja saavun Varanasiin toivottavasti ylihuomenna. Päätin 50 tunnin junamatkan sijasta jakaa matkan osiin. Viettää päivät kaupungeissa ja matkustaa yöt. Toivon että löydän määränpäästäni Nagpurista toimivan yhteyden eteenpäin. Niin luulisin.

tata blogiin siirtaesa olen varanasissa jo toista paivaa, mutta vuorokaudesta matkatavaroiden valissa ja palavista ihmisista hiukan myohemmin.

Tuesday, January 30, 2007

Matkalla ja Mysoressa Ootya muistaen.




Loppuaika Ootyssa tarjosi luontoelämyksiä. Lähdin kävelemään Ootysta lähikylien ja kylvämättömien peltojen halki kohti etelää. Päädyin porkkanapellolle, jolla työskenteli yksinäinen kuuro nainen. Eukalyptuspuiden ja mäkien reunustama metsätie oli hengästyttävän upea. En ollut kuvitellut, että hengästyttävä käytettynä sanan upea kanssa viittaisi mihinkään maailmassa vallitsevaan. Kuitenkin kun tien mutkan takaa tuli samanaikaisesti esiin kaksi vuorenhuippua ja Intian nurinkurinen kuu, hengästyin. Kiipesin samanaikaisesti auringonlaskun kanssa teeviljelmien valtaamaa vuoren rinnettä huipulle. Huipulla kasvillisuuden huvetessa esiin tuli kovin tuttu graniitti ja häpesin hiukan tehdessäni amerikkalaistyylisen vertauksen (“just like Lapland, honey”) intialaisen ja suomalaisen vuoren välillä.

Asuin Ootyssa YWCA:n pitämässä majatalossa. Hotellin siirtomaahenkisissä loungeissa tapasin mielenkiintoisia matkaajia. Hollantilainen tietokonetyöläinen kertoi miten hän oli Nepalissa ollessaan tehnyt aseella uhattuna “lahjoituksen” paikallisille maoisteille ja päässyt näin jatkamaan matkaansa. Amerikkalainen kulttuuripsykologi kertoi takkatulen ääressä 70-luvulta alkaneen reppumatkausuransa sattumuksista. Siitä miten reppumatkaajat tekivät ennen Intiassa rahaa trokaamalla viinaa kieltolain siunaamaan maahan, miten kobra yllätti suihkussa ja miten thaimaalaisessa hotellissa liian huonosti eristetyn seinän takana maksullinen nainen paljastuu mieheksi.

Lähdin hotellituttavieni kanssa opastetulle vaellukselle. Opas oli tehnyt uran Bombayssa amerikkalaisessa sijoitusfirmassa kunnes oli kyllästynyt ja palannut takaisin Ootyyn heimonsa asuinsijoille. Retki kulki läpi teepeltojen ja satelliittiantenneilla varustettujen slummien ylös varsin korkealle huipulle, jossa meidät kohtasi Intian talvessa kovin harvinainen sade. Huipulla oli taas kovin vaikuttavaa. Ootyssa olen päättänyt, että lähden taas ensi kesänä Lappiin vaeltamaan. Huipulta laskeuduimme omituisia kasvilajeja pursuavaan metsään. Tunnelman nostatukseksi opas kertoi samoissa metsissä kohtaamistaan tiikereistä ja boakäärmeistä. Hän myös kertoi metsän sisältävän kymmenkunta endeemistä kasvilajia ja muutaman linnun. Retken loppupuolella vierailimme oppaan heimon vaatimattomassa kylässä. He olivat asuneet samoilla sijoilla 5000 vuotta ja olivat yhä varsin elinvoimaisia. Opas kertoi että heimon suojelemiseksi tyttöjen ei anneta mennä lukioon. Lukion käyneet tytöt ovat kuulemma olleet heimolle ongelmallisia, koska he eivät halua palata metsään. Minua puistatti muuten todella skarpin oppaan kyseenalaistamaton asenne tyttöjen kouluttamiseen ja heimon etusijalle asettamiseen. Samalla mieleen nousi täällä niin olennainen sekä vaikea kysmys siitä, missä menee raja kulttuurierojen ja kohtuuttomuuksien välillä. Retki päättyi tienlaitaan, josta hyppäsimme bussiin. Metsässä näimme useita mustia sekä harmaita villejä apinoita, jotka siirtyivät puusta toiseen yllättävän pitkin hypyin yllättävän korkealla. Ootyn tiet ovat keskivertoa intialaista huonommat ja pahimmissa pompuissa mieleen nousi seuraavia sanoja: maksa, munuaiset, ennen tuntemattomat sisäelimet, sisäinen verenvuoto.

Viimeisenä päivänä Ootyssa päätin tutustua yhteen kaupungin virallisista nähtävyyksistä, kasvitieteelliseen puutarhaan. Juuri kun olin miettinyt, että vähään aikaan ei ole tarvis tavata ketään, tutustuin mainioon tasmanialaiseen Liziin. Kun olimme huomanneet että meillä on keskusteltavaa päädyimme Intianmatkani laajimman poseeraussession keskipisteiksi. Intialaiset ovat kovin innostuneita kuvauttamaan itsensä länsimaisten turistien seurassa. Kolmen intialaismiehen äkättyä meidät oli ympärillämme yhtäkkiä valehtelematta 40 intialaisturistia, joista jokainen halusi kuvan itsestään, minusta ja tasmanialaisesta filmilleen. Jatkoimme keskustelua intialaisten valokuvaajien yli poskipäitämme jännittäen ja silloin tällöin pukinsarvia viattomien intialaisturistien niskoihin tehden. Liz oli viettänyt viimeiset viisi kuukautta ruotsissa tutkien itämerta meribiologian opintojaan varten. Tein syksyllä promokuva(n)t lahtelaiselle Nick Arse & the Arsenicksille. Yhtenä ideana oli kuvata yhtyettä japanalaisturistien kuvattavana. Täällä olisi onnistanut (ilman japanilaisia).

Lähdin Ootysta julkisella sekä edullisella bussilla. Olen jo oppinut paikallisten tavoin ryysimään liikkuvaan bussiin sisään muista välittämättä, kun bussi vasta lähestyy laituriaan. Näin sain hyvän paikan linjurin etuosassa. Bussissa oli kiitettävän väljää kunnes kohtasimme edellisen muutamaa tuntia aiemmin lähteneen bussin, joka oli lauennut tien laitaan. Kun molempien bussien matkustajat olivat samassa autossa, alkoi bussi taas tuntua aidon intialaiselta. Olin kiitollinen että olin laiskotellut YWCA:n pianon ääressä ja ehtinyt vasta kello kahden bussiin. Linjurin matka kulki luonnonsuojelualueen sekä monenlaisten eläimien ohi. Jännä tapa käydä safarilla

Intiassa olen kiinnostunut yhä enemmän kehittyvien talouksien ongelmista, sekä oikeudenmukaisesta globalisaatiosta. Näin ollen otin iloisena vastaan lontoolaisen SOASin (School of Oriental and African Studies) kielikokeen läpäisemistä vaativan tarjouksen opiskelupaista. Lontoo ei asumisympäristönä olisi ehkä kaikkein käytännöllisin tai edes viehättävin, mutta koulun ollessa kovin laadukas voisi sen ehkä kestää.

Kirjoitin tätä tekstiä ahtaassa bussissa sekä hiukan liian kalliissa hienohkon hotellin kattoterassiravintolassa Mysoressa Musen Knights of Cydonia kuunnellen.

Ostoksia kalliina pidetyssä Ootyssa

Kasviscurrypääruoka, chapattileipää ja 3cl viskiä. 1e.
Pesuainetta koko vaatekerran pesuun, partaterä, Coca-Cola, suklaapatukka. 90senttiä.

Thursday, January 25, 2007

Kuvia, lahinna Varkalasta






Nayttaa silta, etta varsinaiset kokonaisuudet ja monet parhaista kuvista saavat odottaa julkaisua suomeen paluuseen asti, jolloin lisaan ne varsinaisille kotisivuilleni.

Blogi on siita mainio media, etta tanne tohtii laittaa kuvamateriaalia, joka jaisi muuten julkaisematta, mutta on silti jollain tapaa mielenkiintoista.

Kuulasta Ootya

Nopeahko versio nakymasta kahvilan terassilta, jossa taman kirjoitin:

Ootyyn saapumisessa oli paljon samaa kuukauden takaisen Hampin kanssa. Matka sujui mainiosti. Ajoin yöbussilla Coimbatoreen. Aamuyöllä bussiasemalla minulle selvisi, että seuraava linjuri Ootyyn on lähtemäisillään vähän matkan päässä. Juoksin ohjeiden mukaan ja ehdin mainiosti kunnalliseen (erotuksena yksityisistä) bussiin. Kolmen ja puolen tunnin matka maksoi 50 senttiä. Sain ikkunan viereisen istumapaikan, joten mitään valittamista en Intian pelätyistä julkisista tällä kertaa keksinyt. Vuorten ilmestyminen horisonttiin oli hurja näky. Vastassa oli valtava seinä, jonka ylittämisen ei uskoisi autolla onnistuvan. Auto kierteli serpentiiniteitä ohittaen apinoita, lehmiä j ahevosia saavuttaen hämmästyttävät näkymät hämmästyttävän nopeasti.

Ootyssabussista noustessa vastaan iski viileä vuori-ilma ja taas uuden värinen taivas. Otin riksan kristillisen yhdistyksen rauhaisalle vierasmajakokonaisuudelle . Virittäessäni turhan luolamaisen huoneeni puutarhaan riippumattoa suomen aikaa kello 8.10 mietin lämmöllä pimeässä tunneilleen ajautuvia lukiolaisia. Myöhästymiskiintiön sisällä olin saanut riippumattoni kiinnitetyksi karun vuoristopuun ja huoneeni kattohirren väliin ja päässyt jatkamaan bussissa kesken jääneitä uniani.

Ootyn ilmasto tuo mieleen Suomen kevään ensimmäiset lämpimät päivät. Auringon paistaessa on kuuma, varjossa viileää ja auringon laskettua on talvivaatteille käyttöä. Kuumat hetket ovat toki huomattavasti suomalaisia vastineitaan kuumempia, kun päiväntasaajalle on kovasti vähemmän matkaa. Täälllä olen lopettanut harmittelemasti helteisten rantakaupunkien läpi kulkenutta kuoritakkiani. Iltaisin minulla on päälläni samat vaatteet, kuin Suomen talvien leutoina hetkinä ja silti paikallisten miesten polttamat nuotiot (myrkkysavuiset polttoaineen ollessa lähinnä jätämuovia), kanoja paistavat avotulet ja lämpimät juomat tuntuvat kutsuvilta.

Pitkin matkaani olen kummastellut, miten huonosti intialaiset pyhiä lehmiään kohtelevat. Kaupunkien kaduilla elävät lehmät etsivät ravintoaan muovijätteiden seasta ja kuolevat usein monimutkaiseen ruoansulatukseensa joutuneeseen muoviin. Täällä on uudestaan hätkähdyttänyt, kun samaa surkeaa ateriaa ovat olleet jakamassa myös hevoset.

Eilen kiipesin Ootyn keskustasta muutama sata metriä ylöspäin kylään, jossa ei selkeästi käy länsimaisia turisteja usein. Ihmiset suhtautuivat minuun pyyteettömän ystävällisesti ja uteliaasti. Kylästä jatkoin vielä tovin ylöspäin eukalyptusmetsän läpi ja päädyin aukiolle, josta oli yhdet matkan hengästyttävimmistä näkymistä. Vuorenhuippuja, pikkukyliä ja teepeltoja silmän kantamattomiin. En malttanut lähteä laskeutumaan riittävän aikaisin, joten päädyin kävelemään auringonlaskun jälkeisessä kylmässä liian vähissä vaatteissa. Pelastuksen toi kaulassani ollut huivi, johon pukeuduin intialaisten naisten mallin mukaisesti. Eilen illalla päädyin syömään israelilaisen seurueen kanssa. Ruoan jälkeen kävimme kääntymässä salakapakan näköisessä loukossa, joka oli kuitenkin israelilaisten ja osittain minunkin makuuni hiukan turhan masentava.

Tätä kirjoittaessani teen päätöstä paluupäivästäni. Soitin Etihadille. He kertoivat vaihtoehtojen olevan 19.2 sekä 1.3. Toinen on hiukan aikaisemmin ja toinen myöhemmin kuin olin ajatellut.

Haluaisin myos jakaa iloisen uutisen. Paivittaessani blogia kohtuuttoman hitaassa ja kylmassa nettikahvilassa (taalla ei tosin tarjota kahvia eika chaita) tarkistin myos sahkopostini ja huomasin etta Sussexin yliopistosta oli tullut tarjous opiskelupaikasta heidan valtio-opin ja kansainvalisten suhteiden ohjelmaansa. On mukavaa etta juuri Sussex vastasi ensimmaisena yliopiston ollessa yksi kiinnostavimmista hakulistallani. Juuri nyt tuntuu silta etta muutan Englantiin ensi loppusyksysta, mutta paljon ehtii tapahtua ja ajatella ennen sita.

Monday, January 22, 2007



Intian etelä-kärkeä hipova Varkala on kaunis ja täällä on ranta. Tylsä ja tähänastisista paikoista keski-iän ylittäneille amerikkalaisturisteille sopivin alue. Mutta oikein kaunis. Varkalan keskeiset kaupat ja ravintolat ovat varsin korkean jyrkänteen reunalla, josta on merelle hämmentävän hieno näkymä. Goa on täältä miltei tuhat kilometriä pohjoiseen. Eron huomaa. Vesi on eri väristä, sinisempää ja turkoosimpaa. Myös taivas on erilainen. Täällä olen ensimmäistä kertaa Intian matkoillani kärsinyt kuumuudesta. Keskipäivän aikaan ei tee mieli lähteä kävelemään.

Tulimme tänne Cochinista junalla. Matka toisen luokan vaunussa maksoi euron. Junassa oli varsin täyttä, mutta hattuhyllyltä tungoksen yläpuolelta löytyi miellyttävä makuupaikka.

Kaksi intialaismiestä pysäyttivät minut juomaan chaita kanssaan. Kertoivat olevansa korualalla. Toisen serkku asuu Turussa. Miesten korubisnekset Euroopassa olivat olleet menestyksekkäitä. He olivat ylittäneet EU:n tuontirajoitukset ja olisivat joutuneet maksamaan suuria veroja voidakseen myydä korujaan Euroopassa. Siispä he tarjoutuivat maksamaan minulle lentoliput ja 5000 euroa, mikäli olissin kärrännyt heidän korujaan ruotsiin. Huokutteleva tarjous, mutta jokin pisti vastaan. Ehkä sisäinen salakuljettajani vielä nukkui.

Ravintolassa Coctail-Happy Hourin aikaan tapasin puolisuomalaisia norjalaisia. Tarjoilija pyysi minua soittamaan musiikkia iPodiltani. Soittolistani sisälsi suomelaisen kuriositeettikappaleen, josta suomea puhumattomat puolisuomalaiset norjalaiset päättelivät minun olevan Suomesta. Muutamat olivat jatkamassa Intiassa vielä useamman kuukauden. Toisten oli matkattava takaisin Norjaan, jotta pääsisivät Suomeen soittamaan. Käykää katsomassa Tavastian Kuningasklubilla 27.1. Musiikkinsa kuulosti mielenkiintoiselta.

Tieni Marin ja Adalmiinan kanssa eroaa ylihuomisen paikkeilla. Tytöt lähtevät takaisin. Goalle. Minä menen Ootyyn. Muutama viikko seurassa on ollut mukavaa, mutta tuntuu hyvältä jatkaa taas yksin. Seurassa matkaaminen on helppoa, rentoa ja edullista. Yksin joutuu skarppaamaan eri tavalla, mutta skarpatessa myös tuntuu näkevän enemmän. Yksin myös tapaa enemmän ihmisiä. Kummankaan matkaustavan hyviä puolia ei pidä kiistämän, mutta yksin matkaaminen tuntuu omemmalta.

Ooty on vuoristokylä Tamil Nadun osavaltiossa. Siellä on öisin oikeasti kylmää ja ilmeisesti kaunista. Aion käydä lyhyellä vaelluksella. Huomenna pitäisi päättää paluulippujen päivämäärästä. Siirrän lippuja jonkinverran eteenpäin ja palaan viiemistään maaliskuun ensipäivinä.

Koitan taas jonain päivänä lisätä valokuvia. Monien helmien ja selkeiden kokonaisuuksien käsittely saa odottaa Suomeen paluuta, mutta myös tähän sopivia kuvia riittää.

Monday, January 15, 2007

Sisämaanmatkailua



Adalmiina ja Mari ilmestyivät tyhjästä muutaman päivän välein Paradiso-klubin eteen Goan Anjunaan. Kävin hakemassa molemmat valkoiset ja isoa rinkkaa kantavat tytöt skootterilla. Ensin Marin yksin ja Atun Marin kanssa. Ensimmäisestä viikosta seurassa tuli korostetun laiska. Ostin riippumaton. Käytin neljäkymmentä minuuttia säätämiseen ja sain viritettyä sen vierasmajamme verannalle. Makasin riippumatossa ja viimeistelin artikkelin kuvia.

Yhtenä aamuna heräsimme kuumeen kanssa. Adalmiina luuli itseään sairaaksi, Mari oli kovin sairas ja minäkin vähän. Kuumeen mittaaminen oli yllättävän viihdyttävä seurapeli. Iltapäivään asti sairastettuamme soitimme Guest Housen omistajien perhelääkerin mr. Kamatin huoneeseemme. Kamat tutki vatsaani puoli minuuttia, kertoi minun saaneen trooppisen bakteerin ja kehoitti minua kääntymään, jotta voisi antaa takapuoleeni pistoksen. Sen lisäksi hän määräsi meille neljää eri tablettia syötäväksi kaksi kertaa päivässä kolmen päivän ajan. Lääkkeet tehosivat ja olin jaloillani alle tunnin kuluttua lääkärin käynnistä. Marinkin neljääkymmentä hiponut kuume tippui iltaan mennessä.

Alle viikon oleilun jälkeen tuntui, että on taas aika jättää Goa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli matkata suoraan Etelä-Keralaan Varkalaan. Juna oli buukattu täyteen, joten päädyimme kehittämään varasuunnitelmaa, joka osoittautui oikein hyväksi. Otimme Goalta bussin Karnatakassa sijaitsevaan Mangaloreen

Mangalore oli yllättävän rauhallinen Intialaiseksi kaupungiksi. Päästyämme bussista aamuyöllä ajoimme 40 senttiä maksaneella riksalla hotellille, nukuimme siellä iltapäivään ja lähdimme tutkimaan kaupunkia. Näimme koko Mangaloressa vietetyn aikamme puitteissa neljä länsimaista ihmistä. Iltaruokapaikkaa etsiessämme löysimme mainion (hotelli Suryan yhteydessä Mausam) ravintolan, jonka suurissa saleissa oli lisäksemme vain kaksi muuta seuruetta. Yli-innokkaat tarjoilijamiehet juoksivat jatkuvasti kaatamassa juotavaa laseihimme ja nostamassa ruokaa tarjoilulautaselta syötäväksi (ja drinkit maksoivat euron!). Ravintolan mennessä kiinni saimme Mausamista paperilapulle kirjoitetun ehdotuksen jatkopaikasta. Saavuimme riksalla ylihienon hotellin autostajäämisalueelle vain kuullaksemme, että hotellin baari oli jo kiinni. Hotellin respasta saimme seuraavan paperilapun ja ajoimme riksalla sen osoittamaan paikkaan. Hotellin-ravintolan-ilman-hotellia tiskillä vastattiin tiedusteluuni mahdollisesta alkoholitarjoilusta yksitotisen vakavasti: ei. Katsoessani ympärilleni huomasin, että ravintolan jokaiselle seinällä oli maalattu teksi: alkoholi tiukasti kielletty.

Hotellille palattuemme meille selvisi, että heillä oli käytössä kahdenkymmenen neljän tunnin uloskirjautumiskäytäntö. Olimme saapuneet edellisenä aamuna puoli seitsemän, joten jos olisimme halunneet välttää kahdesta hotelliyöstä maksamisen, olisi tie kutsunut puoli seitsemän. Hotelli ei muutenkaan hurmannut avomielisyydellään. Säännöissä kiellettiin tiukasti kortti- ja kaikenlaiset muut pelit sekä minkäänlaisen lihan tuominen huoneisiin (myös palvelusväen käyttäytymisellä oli uhrattu monta pykälää). Päätimme nukkua pitkään.

Mangaloresta ajoimme taas yön yli Cochiniin. Täällä on hämmentävän rauhallista ja välimerellistä. Portugalilaisten valta on jättänyt kaupunkiin jälkensä. Saavuimme taas aamulla ja saimme mukavan majapaikan pienen villan toisesta kerroksesta. Juttuni kalmalinja oli merkitty täksi päiväksi (15.), joten tavoilleni uskollisena olen käyttänyt koko päivän valokuvia ja tekstiä viimeistellessä.

Lähetin juuri artikkelin viimeisen osan. Nyt on taas aikaa omille prokkiksille ja blogille.

Thursday, January 4, 2007

Intialaisista linjureista

Intialainen bussimatkailu on jotain kovin erilaista, kuin mihin kotimaassa on tottunut. Tasaista tietä riittää korkeintaan puoleksi minuutiksi kerrallaan, jonka jälkeen bussi taas tärisee seuraavat puoli tuntia. Matkalla Hampista Goaan ei ole tietoakaan moottoriteistä, vaan koko matka tapahtuu pieniä ja yllättävän mutkaisia teitä pitkin. Vähintään kerran jokaisen matkan aikana raskaalla liikenteellä tuntuu olevan tapana saada aikaan toivottoman tuntuinen ruuhka, jonka purkamisen ajan matka saa odottaa.

Kiusallisen osoituksen teiden pomppuisuudesta sain äsken kun vietin aikaa toisaalla autossa, johon israelilaiset bussissa tapaamani matkaajat olivat minut kutsuneet, ja kuulin kolauksen, joka syntyi tietokoneeni osuessa lattiaan puolentoista metrin pudotuksen jälkeen. Aluksi otin näkö-kuulohavainnon aika lungisti. Kerroin seuralleni, että se oli vain puolitoista metriä pudonnut tietokoneeni, jossa on kaikki matkallani kuvatut kuvat ja muu aineisto artikkeliani ja elämääni varten. Nappasin tietokoneen lattialta, avasin sen ja totesin ilokseni kaiken toimivan moitteettomasti. Vasta muutaman minuutin kuluttua iski jonkinasteinen kauhu, kun mietin mahdollisten menetysten laajuutta. Olen tehnyt varmuuskopioita (joskin aivan turhan laiskasta) iPodini kovalevylle, mutta podin ollessa samassa laukussa oli täystuhon mahdollisuus turhan vahvasti läsnä. Aamulla parannan tapani. Teen inventaarion tähänastisista kuvistani ja poltan tärkeimmät cd-levyille (tätä tekstiä blogiin siirtäessäni varmuuskopiot ovat vielä tekemättä).

Hampia

Olen ollut kovasti muiden kuvien kimpussa, joten blogin kuvitus kärsii nyt väliaikaisesti. Lisäilen taas kun saan tehtyä. Seuraavan kuvan valokuvallisesta arvosta en ole varma. Erityistä siinä on se, että kuva oli tasan 10000. kamerani mittarin edellisen nollautumisen jälkeen.



Maanantaina vuokrasin polkupyörän. Goan mopoilun jälkeen halusin liikkua hiukan hitaammin ja hiukan avoimemmin korvin. Poljin intialaisella Jopollani Hampin maaseudulle. Matka kulki riisipeltojen ja banaaniviljelmien ohi. Yhdellä riisipellolla oli lasten ja nuorten työntekoa käsittelevän juttuni kannalta lupaavan ikäisiä duunareita. Pysäköin pyörän, riisuin kenkän, käärin huosunlahkeeni mahdollisimman ylös ja lähdin kahlaamaan pohkeeseen asti ylettyvässä häränlannan ja mudan sekaisessa vedessä kohti työntekijöitä. Riisipellolla vallitsi tiukka sukupuolijako. Naiset lepäilivät kivenlohkareiden varjossa odottaen kylvämään pääsyä, kun pojat kuokkivat peltoa valmiiksi. Kuokkatyössä olleet pojat olivat iältään 15-19-vuotiaita. Osa oli käynyt koulua sen verran, että alkeellinen keskustelu englanniksi onnistui. Pojat olivat vaivaantuneen innostuneita päästessään malleiksini. Pellosta noustuani muta kuivui pohkeitteni ympärille yllättävän kovaksi kerrokseksi.

Pellolta pyöräilin vuorelle, jonka huipulla sijaitsevaa pyhättöä kutsutaan Apinatemppeliksi. Apinat kansoittivat tiheästi temppeliin jotavia portaita ja temppelialuetta. Kiipesin portaat ylös kokematta aggressioita apinoiden taholta toisin kuin huhuissa elävät matkailijat, jotka olivat joutuneet jäämään Hampiin kuukauden ajaksi karanteeniin ja vastaanottamaan rokotuksia tultuaan apinoiden puremiksi. Pidän korkeista paikoista. Vuoren huipulle veivät pitkät ja monille intialaisille turiteille ylivoimaisen tuntuiset portaat. Nautin maisemista ensin tunnin vuoren huipun lohkareilla, jonka jälkeen suuntasiin itse temppeliin. Hindujen arkipäiväinen suhtautuminen uskontoon näkyi temppelissä vahvasti. Korkealla karulla vuorella sijaitsevan vaatimattoman temppelin pihalle oli pystytetty pyhien miesten iloksi satelliittiantenni. Temppelin eteisessä oli akvaario, jonka äärellä intialaiset miehet viettivät aikaansa. Sisällä temppelissä valkoinen, hindu-uskoon pärähtänyt, tatuoitu vankilassa aikaansa viettäneen näköinen mies nautti kasvisateriaansa ja toivotti minulle lempeästi hyvää päivää, namaste.

Olen aina kokenut hindutemppelit hiukan pelottaviksi paikoiksi. Hämäristä pyhäköistä vierailijaa katsovat tuimat, joskus julmankin näköiset minulle tuntemattomat jumalat, joiden mielestä on ihan okei että ihmisten kesken vallitsee rakenteellinen epätasa-arvo. Pelottavuuden jälkeen koen temppelit rauhoittaviksi ja kauniiksi.

Vietin uutta vuotta israelilaisten kanssa nepalilaisten pitämässä ravintolassa matalien pöytien äärellä. Hampissa alkoholin myynti on lähes kiellettyä. Hampissa siis juodaan enemmän kuin monissa muissa kaupungeissa. Ravintola veloitti aivan kelvollisesta rommista 60 rupiaa (euron) pieneltä pullolta. Olen israelilaisia tavatessani kysellyt kovasti heidän maansa tilanteesta siinä toivossa, että alkaisin saada jotain tolkkua ja tarttumapintaa Lähi-Idän tapahtumiin. Useimmat ovat kertoneet, hiukan itsekin yllättyneinä, ettei sota ole vaikuttanut heidän elämäänsä juuri mitenkään. Uutena vuotena seuraani sattui muutama, jotka asuvat aivan pohjois-rajalla. He olivat joutuneet viettämään kolme matkaansa edeltänyttä viikkoa pakolaisleirillä etelämmässä. Kun pommitukset loppuivat olivat he ehtineet olla kolme päivää kotanaan ennen ennalta varattua Intian matkaa. Jo pelkästään Intiassa oleminen tuntuu usein kovin absurdilta. Kokonaan uusi kerros absurdiutta olemiseen tulee, kun samaan pöytään sattuu ihmisiä, jotka kertovat katselleensa kotinsa ikkunasta viereiselle kukkulalle pudonneita pommeja. Minulle nuo ovat vaikeasti käsitettäviä ja mielenkiintoisia kertomuksia, heille surullista todellisuutta. Siispä keskustelu ei pysynyt sodassa kovinkaan kauan: “hei nyt on uusi vuosi, tänään ajatellaan mukavampaa tulevaisuutta, huomenna voit kysyä lisää sodasta mikäli mielit.” Kuin lauseensa vahvistukseksi eräs israelilainen meni ravintolaan stereoiden luo, laittoi Hair-musikaalin Aquarius-kappaleen soimaan ja lauloi mukana ilman huumorin häivää (“kun kuu on seitsemännessä huoeessa ja jupiter linjassa marsin kanssa, alkaa rauha ohjata planeettaa..”).

Pyöräily osoittautui hyväksi tavaksi tutustua Hampiin. Kiireetön eteneminen sopi pienten maaseutukylien ohittamiseen, joissa monikaan asia ei ole niin tuttu tai mielenkiinnoton, etteikö sitä voisi pysähtyä katselemaan. Eräässä kylässä siististi ja muodikkaasti pukeutuneet pojat seisoiivat niin määrätietoisesti keskellä tietä, että ohittavan härkälauman täytyi kiertää heidät. Tämä ei tuntunut häiritsevän vähääkään poikien cooliutta.

Viimeiset kaksi päivää Hampissa työstin kovasti artikkeliani, joka alkaa olla valmis. Tänään kävin valokuvaamassa yhdellä Hampin ala-asteista. Lapset istuivat riveissä lattialla ja lukivat värillisiä koulukirjojaan hämmentävän rauhallisesti. He olivat sisäitäneet kurinsa varsin hyvin. Koulun ulkopuolella kamera olisi herättänyt suuria tunteita. Nyt lapset vain poseerasivat kiltisti. Myös intialaisessa koulussa oli takarivin pahiksensa, jotka poseerasivat minulle ivallisen coolisti Bollywood-idolinsa mielessään.

Tätä kirjoittaessaeni olen aloittelemassa matkaani Goalle jossa tapaan Marin. Nyt istun Ganesh Travelsin (Intiassa uskonto tulee hämmentävän monille elämänalueille. En helposti voisi kuvitella Jeesus- tai Herransyliin-matkoja.) tuuletetussa, ahtaassa, meluisassa ja tuuletuksesta huolimatta kuumassa toimistossa.