Sisämaanmatkailua

Adalmiina ja Mari ilmestyivät tyhjästä muutaman päivän välein Paradiso-klubin eteen Goan Anjunaan. Kävin hakemassa molemmat valkoiset ja isoa rinkkaa kantavat tytöt skootterilla. Ensin Marin yksin ja Atun Marin kanssa. Ensimmäisestä viikosta seurassa tuli korostetun laiska. Ostin riippumaton. Käytin neljäkymmentä minuuttia säätämiseen ja sain viritettyä sen vierasmajamme verannalle. Makasin riippumatossa ja viimeistelin artikkelin kuvia.

Yhtenä aamuna heräsimme kuumeen kanssa. Adalmiina luuli itseään sairaaksi, Mari oli kovin sairas ja minäkin vähän. Kuumeen mittaaminen oli yllättävän viihdyttävä seurapeli. Iltapäivään asti sairastettuamme soitimme Guest Housen omistajien perhelääkerin mr. Kamatin huoneeseemme. Kamat tutki vatsaani puoli minuuttia, kertoi minun saaneen trooppisen bakteerin ja kehoitti minua kääntymään, jotta voisi antaa takapuoleeni pistoksen. Sen lisäksi hän määräsi meille neljää eri tablettia syötäväksi kaksi kertaa päivässä kolmen päivän ajan. Lääkkeet tehosivat ja olin jaloillani alle tunnin kuluttua lääkärin käynnistä. Marinkin neljääkymmentä hiponut kuume tippui iltaan mennessä.

Alle viikon oleilun jälkeen tuntui, että on taas aika jättää Goa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli matkata suoraan Etelä-Keralaan Varkalaan. Juna oli buukattu täyteen, joten päädyimme kehittämään varasuunnitelmaa, joka osoittautui oikein hyväksi. Otimme Goalta bussin Karnatakassa sijaitsevaan Mangaloreen

Mangalore oli yllättävän rauhallinen Intialaiseksi kaupungiksi. Päästyämme bussista aamuyöllä ajoimme 40 senttiä maksaneella riksalla hotellille, nukuimme siellä iltapäivään ja lähdimme tutkimaan kaupunkia. Näimme koko Mangaloressa vietetyn aikamme puitteissa neljä länsimaista ihmistä. Iltaruokapaikkaa etsiessämme löysimme mainion (hotelli Suryan yhteydessä Mausam) ravintolan, jonka suurissa saleissa oli lisäksemme vain kaksi muuta seuruetta. Yli-innokkaat tarjoilijamiehet juoksivat jatkuvasti kaatamassa juotavaa laseihimme ja nostamassa ruokaa tarjoilulautaselta syötäväksi (ja drinkit maksoivat euron!). Ravintolan mennessä kiinni saimme Mausamista paperilapulle kirjoitetun ehdotuksen jatkopaikasta. Saavuimme riksalla ylihienon hotellin autostajäämisalueelle vain kuullaksemme, että hotellin baari oli jo kiinni. Hotellin respasta saimme seuraavan paperilapun ja ajoimme riksalla sen osoittamaan paikkaan. Hotellin-ravintolan-ilman-hotellia tiskillä vastattiin tiedusteluuni mahdollisesta alkoholitarjoilusta yksitotisen vakavasti: ei. Katsoessani ympärilleni huomasin, että ravintolan jokaiselle seinällä oli maalattu teksi: alkoholi tiukasti kielletty.

Hotellille palattuemme meille selvisi, että heillä oli käytössä kahdenkymmenen neljän tunnin uloskirjautumiskäytäntö. Olimme saapuneet edellisenä aamuna puoli seitsemän, joten jos olisimme halunneet välttää kahdesta hotelliyöstä maksamisen, olisi tie kutsunut puoli seitsemän. Hotelli ei muutenkaan hurmannut avomielisyydellään. Säännöissä kiellettiin tiukasti kortti- ja kaikenlaiset muut pelit sekä minkäänlaisen lihan tuominen huoneisiin (myös palvelusväen käyttäytymisellä oli uhrattu monta pykälää). Päätimme nukkua pitkään.

Mangaloresta ajoimme taas yön yli Cochiniin. Täällä on hämmentävän rauhallista ja välimerellistä. Portugalilaisten valta on jättänyt kaupunkiin jälkensä. Saavuimme taas aamulla ja saimme mukavan majapaikan pienen villan toisesta kerroksesta. Juttuni kalmalinja oli merkitty täksi päiväksi (15.), joten tavoilleni uskollisena olen käyttänyt koko päivän valokuvia ja tekstiä viimeistellessä.

Lähetin juuri artikkelin viimeisen osan. Nyt on taas aikaa omille prokkiksille ja blogille.