Matkalla ja Mysoressa Ootya muistaen.

Loppuaika Ootyssa tarjosi luontoelämyksiä. Lähdin kävelemään Ootysta lähikylien ja kylvämättömien peltojen halki kohti etelää. Päädyin porkkanapellolle, jolla työskenteli yksinäinen kuuro nainen. Eukalyptuspuiden ja mäkien reunustama metsätie oli hengästyttävän upea. En ollut kuvitellut, että hengästyttävä käytettynä sanan upea kanssa viittaisi mihinkään maailmassa vallitsevaan. Kuitenkin kun tien mutkan takaa tuli samanaikaisesti esiin kaksi vuorenhuippua ja Intian nurinkurinen kuu, hengästyin. Kiipesin samanaikaisesti auringonlaskun kanssa teeviljelmien valtaamaa vuoren rinnettä huipulle. Huipulla kasvillisuuden huvetessa esiin tuli kovin tuttu graniitti ja häpesin hiukan tehdessäni amerikkalaistyylisen vertauksen (“just like Lapland, honey”) intialaisen ja suomalaisen vuoren välillä.

Asuin Ootyssa YWCA:n pitämässä majatalossa. Hotellin siirtomaahenkisissä loungeissa tapasin mielenkiintoisia matkaajia. Hollantilainen tietokonetyöläinen kertoi miten hän oli Nepalissa ollessaan tehnyt aseella uhattuna “lahjoituksen” paikallisille maoisteille ja päässyt näin jatkamaan matkaansa. Amerikkalainen kulttuuripsykologi kertoi takkatulen ääressä 70-luvulta alkaneen reppumatkausuransa sattumuksista. Siitä miten reppumatkaajat tekivät ennen Intiassa rahaa trokaamalla viinaa kieltolain siunaamaan maahan, miten kobra yllätti suihkussa ja miten thaimaalaisessa hotellissa liian huonosti eristetyn seinän takana maksullinen nainen paljastuu mieheksi.

Lähdin hotellituttavieni kanssa opastetulle vaellukselle. Opas oli tehnyt uran Bombayssa amerikkalaisessa sijoitusfirmassa kunnes oli kyllästynyt ja palannut takaisin Ootyyn heimonsa asuinsijoille. Retki kulki läpi teepeltojen ja satelliittiantenneilla varustettujen slummien ylös varsin korkealle huipulle, jossa meidät kohtasi Intian talvessa kovin harvinainen sade. Huipulla oli taas kovin vaikuttavaa. Ootyssa olen päättänyt, että lähden taas ensi kesänä Lappiin vaeltamaan. Huipulta laskeuduimme omituisia kasvilajeja pursuavaan metsään. Tunnelman nostatukseksi opas kertoi samoissa metsissä kohtaamistaan tiikereistä ja boakäärmeistä. Hän myös kertoi metsän sisältävän kymmenkunta endeemistä kasvilajia ja muutaman linnun. Retken loppupuolella vierailimme oppaan heimon vaatimattomassa kylässä. He olivat asuneet samoilla sijoilla 5000 vuotta ja olivat yhä varsin elinvoimaisia. Opas kertoi että heimon suojelemiseksi tyttöjen ei anneta mennä lukioon. Lukion käyneet tytöt ovat kuulemma olleet heimolle ongelmallisia, koska he eivät halua palata metsään. Minua puistatti muuten todella skarpin oppaan kyseenalaistamaton asenne tyttöjen kouluttamiseen ja heimon etusijalle asettamiseen. Samalla mieleen nousi täällä niin olennainen sekä vaikea kysmys siitä, missä menee raja kulttuurierojen ja kohtuuttomuuksien välillä. Retki päättyi tienlaitaan, josta hyppäsimme bussiin. Metsässä näimme useita mustia sekä harmaita villejä apinoita, jotka siirtyivät puusta toiseen yllättävän pitkin hypyin yllättävän korkealla. Ootyn tiet ovat keskivertoa intialaista huonommat ja pahimmissa pompuissa mieleen nousi seuraavia sanoja: maksa, munuaiset, ennen tuntemattomat sisäelimet, sisäinen verenvuoto.

Viimeisenä päivänä Ootyssa päätin tutustua yhteen kaupungin virallisista nähtävyyksistä, kasvitieteelliseen puutarhaan. Juuri kun olin miettinyt, että vähään aikaan ei ole tarvis tavata ketään, tutustuin mainioon tasmanialaiseen Liziin. Kun olimme huomanneet että meillä on keskusteltavaa päädyimme Intianmatkani laajimman poseeraussession keskipisteiksi. Intialaiset ovat kovin innostuneita kuvauttamaan itsensä länsimaisten turistien seurassa. Kolmen intialaismiehen äkättyä meidät oli ympärillämme yhtäkkiä valehtelematta 40 intialaisturistia, joista jokainen halusi kuvan itsestään, minusta ja tasmanialaisesta filmilleen. Jatkoimme keskustelua intialaisten valokuvaajien yli poskipäitämme jännittäen ja silloin tällöin pukinsarvia viattomien intialaisturistien niskoihin tehden. Liz oli viettänyt viimeiset viisi kuukautta ruotsissa tutkien itämerta meribiologian opintojaan varten. Tein syksyllä promokuva(n)t lahtelaiselle Nick Arse & the Arsenicksille. Yhtenä ideana oli kuvata yhtyettä japanalaisturistien kuvattavana. Täällä olisi onnistanut (ilman japanilaisia).

Lähdin Ootysta julkisella sekä edullisella bussilla. Olen jo oppinut paikallisten tavoin ryysimään liikkuvaan bussiin sisään muista välittämättä, kun bussi vasta lähestyy laituriaan. Näin sain hyvän paikan linjurin etuosassa. Bussissa oli kiitettävän väljää kunnes kohtasimme edellisen muutamaa tuntia aiemmin lähteneen bussin, joka oli lauennut tien laitaan. Kun molempien bussien matkustajat olivat samassa autossa, alkoi bussi taas tuntua aidon intialaiselta. Olin kiitollinen että olin laiskotellut YWCA:n pianon ääressä ja ehtinyt vasta kello kahden bussiin. Linjurin matka kulki luonnonsuojelualueen sekä monenlaisten eläimien ohi. Jännä tapa käydä safarilla

Intiassa olen kiinnostunut yhä enemmän kehittyvien talouksien ongelmista, sekä oikeudenmukaisesta globalisaatiosta. Näin ollen otin iloisena vastaan lontoolaisen SOASin (School of Oriental and African Studies) kielikokeen läpäisemistä vaativan tarjouksen opiskelupaista. Lontoo ei asumisympäristönä olisi ehkä kaikkein käytännöllisin tai edes viehättävin, mutta koulun ollessa kovin laadukas voisi sen ehkä kestää.

Kirjoitin tätä tekstiä ahtaassa bussissa sekä hiukan liian kalliissa hienohkon hotellin kattoterassiravintolassa Mysoressa Musen Knights of Cydonia kuunnellen.

Ostoksia kalliina pidetyssä Ootyssa

Kasviscurrypääruoka, chapattileipää ja 3cl viskiä. 1e.
Pesuainetta koko vaatekerran pesuun, partaterä, Coca-Cola, suklaapatukka. 90senttiä.

Kuvia, lahinna Varkalasta

Nayttaa silta, etta varsinaiset kokonaisuudet ja monet parhaista kuvista saavat odottaa julkaisua suomeen paluuseen asti, jolloin lisaan ne varsinaisille kotisivuilleni.

Blogi on siita mainio media, etta tanne tohtii laittaa kuvamateriaalia, joka jaisi muuten julkaisematta, mutta on silti jollain tapaa mielenkiintoista.

Kuulasta Ootya

Nopeahko versio nakymasta kahvilan terassilta, jossa taman kirjoitin:

Ootyyn saapumisessa oli paljon samaa kuukauden takaisen Hampin kanssa. Matka sujui mainiosti. Ajoin yöbussilla Coimbatoreen. Aamuyöllä bussiasemalla minulle selvisi, että seuraava linjuri Ootyyn on lähtemäisillään vähän matkan päässä. Juoksin ohjeiden mukaan ja ehdin mainiosti kunnalliseen (erotuksena yksityisistä) bussiin. Kolmen ja puolen tunnin matka maksoi 50 senttiä. Sain ikkunan viereisen istumapaikan, joten mitään valittamista en Intian pelätyistä julkisista tällä kertaa keksinyt. Vuorten ilmestyminen horisonttiin oli hurja näky. Vastassa oli valtava seinä, jonka ylittämisen ei uskoisi autolla onnistuvan. Auto kierteli serpentiiniteitä ohittaen apinoita, lehmiä j ahevosia saavuttaen hämmästyttävät näkymät hämmästyttävän nopeasti.

Ootyssabussista noustessa vastaan iski viileä vuori-ilma ja taas uuden värinen taivas. Otin riksan kristillisen yhdistyksen rauhaisalle vierasmajakokonaisuudelle . Virittäessäni turhan luolamaisen huoneeni puutarhaan riippumattoa suomen aikaa kello 8.10 mietin lämmöllä pimeässä tunneilleen ajautuvia lukiolaisia. Myöhästymiskiintiön sisällä olin saanut riippumattoni kiinnitetyksi karun vuoristopuun ja huoneeni kattohirren väliin ja päässyt jatkamaan bussissa kesken jääneitä uniani.

Ootyn ilmasto tuo mieleen Suomen kevään ensimmäiset lämpimät päivät. Auringon paistaessa on kuuma, varjossa viileää ja auringon laskettua on talvivaatteille käyttöä. Kuumat hetket ovat toki huomattavasti suomalaisia vastineitaan kuumempia, kun päiväntasaajalle on kovasti vähemmän matkaa. Täälllä olen lopettanut harmittelemasti helteisten rantakaupunkien läpi kulkenutta kuoritakkiani. Iltaisin minulla on päälläni samat vaatteet, kuin Suomen talvien leutoina hetkinä ja silti paikallisten miesten polttamat nuotiot (myrkkysavuiset polttoaineen ollessa lähinnä jätämuovia), kanoja paistavat avotulet ja lämpimät juomat tuntuvat kutsuvilta.

Pitkin matkaani olen kummastellut, miten huonosti intialaiset pyhiä lehmiään kohtelevat. Kaupunkien kaduilla elävät lehmät etsivät ravintoaan muovijätteiden seasta ja kuolevat usein monimutkaiseen ruoansulatukseensa joutuneeseen muoviin. Täällä on uudestaan hätkähdyttänyt, kun samaa surkeaa ateriaa ovat olleet jakamassa myös hevoset.

Eilen kiipesin Ootyn keskustasta muutama sata metriä ylöspäin kylään, jossa ei selkeästi käy länsimaisia turisteja usein. Ihmiset suhtautuivat minuun pyyteettömän ystävällisesti ja uteliaasti. Kylästä jatkoin vielä tovin ylöspäin eukalyptusmetsän läpi ja päädyin aukiolle, josta oli yhdet matkan hengästyttävimmistä näkymistä. Vuorenhuippuja, pikkukyliä ja teepeltoja silmän kantamattomiin. En malttanut lähteä laskeutumaan riittävän aikaisin, joten päädyin kävelemään auringonlaskun jälkeisessä kylmässä liian vähissä vaatteissa. Pelastuksen toi kaulassani ollut huivi, johon pukeuduin intialaisten naisten mallin mukaisesti. Eilen illalla päädyin syömään israelilaisen seurueen kanssa. Ruoan jälkeen kävimme kääntymässä salakapakan näköisessä loukossa, joka oli kuitenkin israelilaisten ja osittain minunkin makuuni hiukan turhan masentava.

Tätä kirjoittaessani teen päätöstä paluupäivästäni. Soitin Etihadille. He kertoivat vaihtoehtojen olevan 19.2 sekä 1.3. Toinen on hiukan aikaisemmin ja toinen myöhemmin kuin olin ajatellut.

Haluaisin myos jakaa iloisen uutisen. Paivittaessani blogia kohtuuttoman hitaassa ja kylmassa nettikahvilassa (taalla ei tosin tarjota kahvia eika chaita) tarkistin myos sahkopostini ja huomasin etta Sussexin yliopistosta oli tullut tarjous opiskelupaikasta heidan valtio-opin ja kansainvalisten suhteiden ohjelmaansa. On mukavaa etta juuri Sussex vastasi ensimmaisena yliopiston ollessa yksi kiinnostavimmista hakulistallani. Juuri nyt tuntuu silta etta muutan Englantiin ensi loppusyksysta, mutta paljon ehtii tapahtua ja ajatella ennen sita.

Intian etelä-kärkeä hipova Varkala on kaunis ja täällä on ranta. Tylsä ja tähänastisista paikoista keski-iän ylittäneille amerikkalaisturisteille sopivin alue. Mutta oikein kaunis. Varkalan keskeiset kaupat ja ravintolat ovat varsin korkean jyrkänteen reunalla, josta on merelle hämmentävän hieno näkymä. Goa on täältä miltei tuhat kilometriä pohjoiseen. Eron huomaa. Vesi on eri väristä, sinisempää ja turkoosimpaa. Myös taivas on erilainen. Täällä olen ensimmäistä kertaa Intian matkoillani kärsinyt kuumuudesta. Keskipäivän aikaan ei tee mieli lähteä kävelemään.

Tulimme tänne Cochinista junalla. Matka toisen luokan vaunussa maksoi euron. Junassa oli varsin täyttä, mutta hattuhyllyltä tungoksen yläpuolelta löytyi miellyttävä makuupaikka.

Kaksi intialaismiestä pysäyttivät minut juomaan chaita kanssaan. Kertoivat olevansa korualalla. Toisen serkku asuu Turussa. Miesten korubisnekset Euroopassa olivat olleet menestyksekkäitä. He olivat ylittäneet EU:n tuontirajoitukset ja olisivat joutuneet maksamaan suuria veroja voidakseen myydä korujaan Euroopassa. Siispä he tarjoutuivat maksamaan minulle lentoliput ja 5000 euroa, mikäli olissin kärrännyt heidän korujaan ruotsiin. Huokutteleva tarjous, mutta jokin pisti vastaan. Ehkä sisäinen salakuljettajani vielä nukkui.

Ravintolassa Coctail-Happy Hourin aikaan tapasin puolisuomalaisia norjalaisia. Tarjoilija pyysi minua soittamaan musiikkia iPodiltani. Soittolistani sisälsi suomelaisen kuriositeettikappaleen, josta suomea puhumattomat puolisuomalaiset norjalaiset päättelivät minun olevan Suomesta. Muutamat olivat jatkamassa Intiassa vielä useamman kuukauden. Toisten oli matkattava takaisin Norjaan, jotta pääsisivät Suomeen soittamaan. Käykää katsomassa Tavastian Kuningasklubilla 27.1. Musiikkinsa kuulosti mielenkiintoiselta.

Tieni Marin ja Adalmiinan kanssa eroaa ylihuomisen paikkeilla. Tytöt lähtevät takaisin. Goalle. Minä menen Ootyyn. Muutama viikko seurassa on ollut mukavaa, mutta tuntuu hyvältä jatkaa taas yksin. Seurassa matkaaminen on helppoa, rentoa ja edullista. Yksin joutuu skarppaamaan eri tavalla, mutta skarpatessa myös tuntuu näkevän enemmän. Yksin myös tapaa enemmän ihmisiä. Kummankaan matkaustavan hyviä puolia ei pidä kiistämän, mutta yksin matkaaminen tuntuu omemmalta.

Ooty on vuoristokylä Tamil Nadun osavaltiossa. Siellä on öisin oikeasti kylmää ja ilmeisesti kaunista. Aion käydä lyhyellä vaelluksella. Huomenna pitäisi päättää paluulippujen päivämäärästä. Siirrän lippuja jonkinverran eteenpäin ja palaan viiemistään maaliskuun ensipäivinä.

Koitan taas jonain päivänä lisätä valokuvia. Monien helmien ja selkeiden kokonaisuuksien käsittely saa odottaa Suomeen paluuta, mutta myös tähän sopivia kuvia riittää.

Sisämaanmatkailua

Adalmiina ja Mari ilmestyivät tyhjästä muutaman päivän välein Paradiso-klubin eteen Goan Anjunaan. Kävin hakemassa molemmat valkoiset ja isoa rinkkaa kantavat tytöt skootterilla. Ensin Marin yksin ja Atun Marin kanssa. Ensimmäisestä viikosta seurassa tuli korostetun laiska. Ostin riippumaton. Käytin neljäkymmentä minuuttia säätämiseen ja sain viritettyä sen vierasmajamme verannalle. Makasin riippumatossa ja viimeistelin artikkelin kuvia.

Yhtenä aamuna heräsimme kuumeen kanssa. Adalmiina luuli itseään sairaaksi, Mari oli kovin sairas ja minäkin vähän. Kuumeen mittaaminen oli yllättävän viihdyttävä seurapeli. Iltapäivään asti sairastettuamme soitimme Guest Housen omistajien perhelääkerin mr. Kamatin huoneeseemme. Kamat tutki vatsaani puoli minuuttia, kertoi minun saaneen trooppisen bakteerin ja kehoitti minua kääntymään, jotta voisi antaa takapuoleeni pistoksen. Sen lisäksi hän määräsi meille neljää eri tablettia syötäväksi kaksi kertaa päivässä kolmen päivän ajan. Lääkkeet tehosivat ja olin jaloillani alle tunnin kuluttua lääkärin käynnistä. Marinkin neljääkymmentä hiponut kuume tippui iltaan mennessä.

Alle viikon oleilun jälkeen tuntui, että on taas aika jättää Goa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli matkata suoraan Etelä-Keralaan Varkalaan. Juna oli buukattu täyteen, joten päädyimme kehittämään varasuunnitelmaa, joka osoittautui oikein hyväksi. Otimme Goalta bussin Karnatakassa sijaitsevaan Mangaloreen

Mangalore oli yllättävän rauhallinen Intialaiseksi kaupungiksi. Päästyämme bussista aamuyöllä ajoimme 40 senttiä maksaneella riksalla hotellille, nukuimme siellä iltapäivään ja lähdimme tutkimaan kaupunkia. Näimme koko Mangaloressa vietetyn aikamme puitteissa neljä länsimaista ihmistä. Iltaruokapaikkaa etsiessämme löysimme mainion (hotelli Suryan yhteydessä Mausam) ravintolan, jonka suurissa saleissa oli lisäksemme vain kaksi muuta seuruetta. Yli-innokkaat tarjoilijamiehet juoksivat jatkuvasti kaatamassa juotavaa laseihimme ja nostamassa ruokaa tarjoilulautaselta syötäväksi (ja drinkit maksoivat euron!). Ravintolan mennessä kiinni saimme Mausamista paperilapulle kirjoitetun ehdotuksen jatkopaikasta. Saavuimme riksalla ylihienon hotellin autostajäämisalueelle vain kuullaksemme, että hotellin baari oli jo kiinni. Hotellin respasta saimme seuraavan paperilapun ja ajoimme riksalla sen osoittamaan paikkaan. Hotellin-ravintolan-ilman-hotellia tiskillä vastattiin tiedusteluuni mahdollisesta alkoholitarjoilusta yksitotisen vakavasti: ei. Katsoessani ympärilleni huomasin, että ravintolan jokaiselle seinällä oli maalattu teksi: alkoholi tiukasti kielletty.

Hotellille palattuemme meille selvisi, että heillä oli käytössä kahdenkymmenen neljän tunnin uloskirjautumiskäytäntö. Olimme saapuneet edellisenä aamuna puoli seitsemän, joten jos olisimme halunneet välttää kahdesta hotelliyöstä maksamisen, olisi tie kutsunut puoli seitsemän. Hotelli ei muutenkaan hurmannut avomielisyydellään. Säännöissä kiellettiin tiukasti kortti- ja kaikenlaiset muut pelit sekä minkäänlaisen lihan tuominen huoneisiin (myös palvelusväen käyttäytymisellä oli uhrattu monta pykälää). Päätimme nukkua pitkään.

Mangaloresta ajoimme taas yön yli Cochiniin. Täällä on hämmentävän rauhallista ja välimerellistä. Portugalilaisten valta on jättänyt kaupunkiin jälkensä. Saavuimme taas aamulla ja saimme mukavan majapaikan pienen villan toisesta kerroksesta. Juttuni kalmalinja oli merkitty täksi päiväksi (15.), joten tavoilleni uskollisena olen käyttänyt koko päivän valokuvia ja tekstiä viimeistellessä.

Lähetin juuri artikkelin viimeisen osan. Nyt on taas aikaa omille prokkiksille ja blogille.

Intialaisista linjureista

Intialainen bussimatkailu on jotain kovin erilaista, kuin mihin kotimaassa on tottunut. Tasaista tietä riittää korkeintaan puoleksi minuutiksi kerrallaan, jonka jälkeen bussi taas tärisee seuraavat puoli tuntia. Matkalla Hampista Goaan ei ole tietoakaan moottoriteistä, vaan koko matka tapahtuu pieniä ja yllättävän mutkaisia teitä pitkin. Vähintään kerran jokaisen matkan aikana raskaalla liikenteellä tuntuu olevan tapana saada aikaan toivottoman tuntuinen ruuhka, jonka purkamisen ajan matka saa odottaa.

Kiusallisen osoituksen teiden pomppuisuudesta sain äsken kun vietin aikaa toisaalla autossa, johon israelilaiset bussissa tapaamani matkaajat olivat minut kutsuneet, ja kuulin kolauksen, joka syntyi tietokoneeni osuessa lattiaan puolentoista metrin pudotuksen jälkeen. Aluksi otin näkö-kuulohavainnon aika lungisti. Kerroin seuralleni, että se oli vain puolitoista metriä pudonnut tietokoneeni, jossa on kaikki matkallani kuvatut kuvat ja muu aineisto artikkeliani ja elämääni varten. Nappasin tietokoneen lattialta, avasin sen ja totesin ilokseni kaiken toimivan moitteettomasti. Vasta muutaman minuutin kuluttua iski jonkinasteinen kauhu, kun mietin mahdollisten menetysten laajuutta. Olen tehnyt varmuuskopioita (joskin aivan turhan laiskasta) iPodini kovalevylle, mutta podin ollessa samassa laukussa oli täystuhon mahdollisuus turhan vahvasti läsnä. Aamulla parannan tapani. Teen inventaarion tähänastisista kuvistani ja poltan tärkeimmät cd-levyille (tätä tekstiä blogiin siirtäessäni varmuuskopiot ovat vielä tekemättä).

Hampia

Olen ollut kovasti muiden kuvien kimpussa, joten blogin kuvitus kärsii nyt väliaikaisesti. Lisäilen taas kun saan tehtyä. Seuraavan kuvan valokuvallisesta arvosta en ole varma. Erityistä siinä on se, että kuva oli tasan 10000. kamerani mittarin edellisen nollautumisen jälkeen.



Maanantaina vuokrasin polkupyörän. Goan mopoilun jälkeen halusin liikkua hiukan hitaammin ja hiukan avoimemmin korvin. Poljin intialaisella Jopollani Hampin maaseudulle. Matka kulki riisipeltojen ja banaaniviljelmien ohi. Yhdellä riisipellolla oli lasten ja nuorten työntekoa käsittelevän juttuni kannalta lupaavan ikäisiä duunareita. Pysäköin pyörän, riisuin kenkän, käärin huosunlahkeeni mahdollisimman ylös ja lähdin kahlaamaan pohkeeseen asti ylettyvässä häränlannan ja mudan sekaisessa vedessä kohti työntekijöitä. Riisipellolla vallitsi tiukka sukupuolijako. Naiset lepäilivät kivenlohkareiden varjossa odottaen kylvämään pääsyä, kun pojat kuokkivat peltoa valmiiksi. Kuokkatyössä olleet pojat olivat iältään 15-19-vuotiaita. Osa oli käynyt koulua sen verran, että alkeellinen keskustelu englanniksi onnistui. Pojat olivat vaivaantuneen innostuneita päästessään malleiksini. Pellosta noustuani muta kuivui pohkeitteni ympärille yllättävän kovaksi kerrokseksi.

Pellolta pyöräilin vuorelle, jonka huipulla sijaitsevaa pyhättöä kutsutaan Apinatemppeliksi. Apinat kansoittivat tiheästi temppeliin jotavia portaita ja temppelialuetta. Kiipesin portaat ylös kokematta aggressioita apinoiden taholta toisin kuin huhuissa elävät matkailijat, jotka olivat joutuneet jäämään Hampiin kuukauden ajaksi karanteeniin ja vastaanottamaan rokotuksia tultuaan apinoiden puremiksi. Pidän korkeista paikoista. Vuoren huipulle veivät pitkät ja monille intialaisille turiteille ylivoimaisen tuntuiset portaat. Nautin maisemista ensin tunnin vuoren huipun lohkareilla, jonka jälkeen suuntasiin itse temppeliin. Hindujen arkipäiväinen suhtautuminen uskontoon näkyi temppelissä vahvasti. Korkealla karulla vuorella sijaitsevan vaatimattoman temppelin pihalle oli pystytetty pyhien miesten iloksi satelliittiantenni. Temppelin eteisessä oli akvaario, jonka äärellä intialaiset miehet viettivät aikaansa. Sisällä temppelissä valkoinen, hindu-uskoon pärähtänyt, tatuoitu vankilassa aikaansa viettäneen näköinen mies nautti kasvisateriaansa ja toivotti minulle lempeästi hyvää päivää, namaste.

Olen aina kokenut hindutemppelit hiukan pelottaviksi paikoiksi. Hämäristä pyhäköistä vierailijaa katsovat tuimat, joskus julmankin näköiset minulle tuntemattomat jumalat, joiden mielestä on ihan okei että ihmisten kesken vallitsee rakenteellinen epätasa-arvo. Pelottavuuden jälkeen koen temppelit rauhoittaviksi ja kauniiksi.

Vietin uutta vuotta israelilaisten kanssa nepalilaisten pitämässä ravintolassa matalien pöytien äärellä. Hampissa alkoholin myynti on lähes kiellettyä. Hampissa siis juodaan enemmän kuin monissa muissa kaupungeissa. Ravintola veloitti aivan kelvollisesta rommista 60 rupiaa (euron) pieneltä pullolta. Olen israelilaisia tavatessani kysellyt kovasti heidän maansa tilanteesta siinä toivossa, että alkaisin saada jotain tolkkua ja tarttumapintaa Lähi-Idän tapahtumiin. Useimmat ovat kertoneet, hiukan itsekin yllättyneinä, ettei sota ole vaikuttanut heidän elämäänsä juuri mitenkään. Uutena vuotena seuraani sattui muutama, jotka asuvat aivan pohjois-rajalla. He olivat joutuneet viettämään kolme matkaansa edeltänyttä viikkoa pakolaisleirillä etelämmässä. Kun pommitukset loppuivat olivat he ehtineet olla kolme päivää kotanaan ennen ennalta varattua Intian matkaa. Jo pelkästään Intiassa oleminen tuntuu usein kovin absurdilta. Kokonaan uusi kerros absurdiutta olemiseen tulee, kun samaan pöytään sattuu ihmisiä, jotka kertovat katselleensa kotinsa ikkunasta viereiselle kukkulalle pudonneita pommeja. Minulle nuo ovat vaikeasti käsitettäviä ja mielenkiintoisia kertomuksia, heille surullista todellisuutta. Siispä keskustelu ei pysynyt sodassa kovinkaan kauan: “hei nyt on uusi vuosi, tänään ajatellaan mukavampaa tulevaisuutta, huomenna voit kysyä lisää sodasta mikäli mielit.” Kuin lauseensa vahvistukseksi eräs israelilainen meni ravintolaan stereoiden luo, laittoi Hair-musikaalin Aquarius-kappaleen soimaan ja lauloi mukana ilman huumorin häivää (“kun kuu on seitsemännessä huoeessa ja jupiter linjassa marsin kanssa, alkaa rauha ohjata planeettaa..”).

Pyöräily osoittautui hyväksi tavaksi tutustua Hampiin. Kiireetön eteneminen sopi pienten maaseutukylien ohittamiseen, joissa monikaan asia ei ole niin tuttu tai mielenkiinnoton, etteikö sitä voisi pysähtyä katselemaan. Eräässä kylässä siististi ja muodikkaasti pukeutuneet pojat seisoiivat niin määrätietoisesti keskellä tietä, että ohittavan härkälauman täytyi kiertää heidät. Tämä ei tuntunut häiritsevän vähääkään poikien cooliutta.

Viimeiset kaksi päivää Hampissa työstin kovasti artikkeliani, joka alkaa olla valmis. Tänään kävin valokuvaamassa yhdellä Hampin ala-asteista. Lapset istuivat riveissä lattialla ja lukivat värillisiä koulukirjojaan hämmentävän rauhallisesti. He olivat sisäitäneet kurinsa varsin hyvin. Koulun ulkopuolella kamera olisi herättänyt suuria tunteita. Nyt lapset vain poseerasivat kiltisti. Myös intialaisessa koulussa oli takarivin pahiksensa, jotka poseerasivat minulle ivallisen coolisti Bollywood-idolinsa mielessään.

Tätä kirjoittaessaeni olen aloittelemassa matkaani Goalle jossa tapaan Marin. Nyt istun Ganesh Travelsin (Intiassa uskonto tulee hämmentävän monille elämänalueille. En helposti voisi kuvitella Jeesus- tai Herransyliin-matkoja.) tuuletetussa, ahtaassa, meluisassa ja tuuletuksesta huolimatta kuumassa toimistossa.