Tuesday, January 30, 2007

Matkalla ja Mysoressa Ootya muistaen.




Loppuaika Ootyssa tarjosi luontoelämyksiä. Lähdin kävelemään Ootysta lähikylien ja kylvämättömien peltojen halki kohti etelää. Päädyin porkkanapellolle, jolla työskenteli yksinäinen kuuro nainen. Eukalyptuspuiden ja mäkien reunustama metsätie oli hengästyttävän upea. En ollut kuvitellut, että hengästyttävä käytettynä sanan upea kanssa viittaisi mihinkään maailmassa vallitsevaan. Kuitenkin kun tien mutkan takaa tuli samanaikaisesti esiin kaksi vuorenhuippua ja Intian nurinkurinen kuu, hengästyin. Kiipesin samanaikaisesti auringonlaskun kanssa teeviljelmien valtaamaa vuoren rinnettä huipulle. Huipulla kasvillisuuden huvetessa esiin tuli kovin tuttu graniitti ja häpesin hiukan tehdessäni amerikkalaistyylisen vertauksen (“just like Lapland, honey”) intialaisen ja suomalaisen vuoren välillä.

Asuin Ootyssa YWCA:n pitämässä majatalossa. Hotellin siirtomaahenkisissä loungeissa tapasin mielenkiintoisia matkaajia. Hollantilainen tietokonetyöläinen kertoi miten hän oli Nepalissa ollessaan tehnyt aseella uhattuna “lahjoituksen” paikallisille maoisteille ja päässyt näin jatkamaan matkaansa. Amerikkalainen kulttuuripsykologi kertoi takkatulen ääressä 70-luvulta alkaneen reppumatkausuransa sattumuksista. Siitä miten reppumatkaajat tekivät ennen Intiassa rahaa trokaamalla viinaa kieltolain siunaamaan maahan, miten kobra yllätti suihkussa ja miten thaimaalaisessa hotellissa liian huonosti eristetyn seinän takana maksullinen nainen paljastuu mieheksi.

Lähdin hotellituttavieni kanssa opastetulle vaellukselle. Opas oli tehnyt uran Bombayssa amerikkalaisessa sijoitusfirmassa kunnes oli kyllästynyt ja palannut takaisin Ootyyn heimonsa asuinsijoille. Retki kulki läpi teepeltojen ja satelliittiantenneilla varustettujen slummien ylös varsin korkealle huipulle, jossa meidät kohtasi Intian talvessa kovin harvinainen sade. Huipulla oli taas kovin vaikuttavaa. Ootyssa olen päättänyt, että lähden taas ensi kesänä Lappiin vaeltamaan. Huipulta laskeuduimme omituisia kasvilajeja pursuavaan metsään. Tunnelman nostatukseksi opas kertoi samoissa metsissä kohtaamistaan tiikereistä ja boakäärmeistä. Hän myös kertoi metsän sisältävän kymmenkunta endeemistä kasvilajia ja muutaman linnun. Retken loppupuolella vierailimme oppaan heimon vaatimattomassa kylässä. He olivat asuneet samoilla sijoilla 5000 vuotta ja olivat yhä varsin elinvoimaisia. Opas kertoi että heimon suojelemiseksi tyttöjen ei anneta mennä lukioon. Lukion käyneet tytöt ovat kuulemma olleet heimolle ongelmallisia, koska he eivät halua palata metsään. Minua puistatti muuten todella skarpin oppaan kyseenalaistamaton asenne tyttöjen kouluttamiseen ja heimon etusijalle asettamiseen. Samalla mieleen nousi täällä niin olennainen sekä vaikea kysmys siitä, missä menee raja kulttuurierojen ja kohtuuttomuuksien välillä. Retki päättyi tienlaitaan, josta hyppäsimme bussiin. Metsässä näimme useita mustia sekä harmaita villejä apinoita, jotka siirtyivät puusta toiseen yllättävän pitkin hypyin yllättävän korkealla. Ootyn tiet ovat keskivertoa intialaista huonommat ja pahimmissa pompuissa mieleen nousi seuraavia sanoja: maksa, munuaiset, ennen tuntemattomat sisäelimet, sisäinen verenvuoto.

Viimeisenä päivänä Ootyssa päätin tutustua yhteen kaupungin virallisista nähtävyyksistä, kasvitieteelliseen puutarhaan. Juuri kun olin miettinyt, että vähään aikaan ei ole tarvis tavata ketään, tutustuin mainioon tasmanialaiseen Liziin. Kun olimme huomanneet että meillä on keskusteltavaa päädyimme Intianmatkani laajimman poseeraussession keskipisteiksi. Intialaiset ovat kovin innostuneita kuvauttamaan itsensä länsimaisten turistien seurassa. Kolmen intialaismiehen äkättyä meidät oli ympärillämme yhtäkkiä valehtelematta 40 intialaisturistia, joista jokainen halusi kuvan itsestään, minusta ja tasmanialaisesta filmilleen. Jatkoimme keskustelua intialaisten valokuvaajien yli poskipäitämme jännittäen ja silloin tällöin pukinsarvia viattomien intialaisturistien niskoihin tehden. Liz oli viettänyt viimeiset viisi kuukautta ruotsissa tutkien itämerta meribiologian opintojaan varten. Tein syksyllä promokuva(n)t lahtelaiselle Nick Arse & the Arsenicksille. Yhtenä ideana oli kuvata yhtyettä japanalaisturistien kuvattavana. Täällä olisi onnistanut (ilman japanilaisia).

Lähdin Ootysta julkisella sekä edullisella bussilla. Olen jo oppinut paikallisten tavoin ryysimään liikkuvaan bussiin sisään muista välittämättä, kun bussi vasta lähestyy laituriaan. Näin sain hyvän paikan linjurin etuosassa. Bussissa oli kiitettävän väljää kunnes kohtasimme edellisen muutamaa tuntia aiemmin lähteneen bussin, joka oli lauennut tien laitaan. Kun molempien bussien matkustajat olivat samassa autossa, alkoi bussi taas tuntua aidon intialaiselta. Olin kiitollinen että olin laiskotellut YWCA:n pianon ääressä ja ehtinyt vasta kello kahden bussiin. Linjurin matka kulki luonnonsuojelualueen sekä monenlaisten eläimien ohi. Jännä tapa käydä safarilla

Intiassa olen kiinnostunut yhä enemmän kehittyvien talouksien ongelmista, sekä oikeudenmukaisesta globalisaatiosta. Näin ollen otin iloisena vastaan lontoolaisen SOASin (School of Oriental and African Studies) kielikokeen läpäisemistä vaativan tarjouksen opiskelupaista. Lontoo ei asumisympäristönä olisi ehkä kaikkein käytännöllisin tai edes viehättävin, mutta koulun ollessa kovin laadukas voisi sen ehkä kestää.

Kirjoitin tätä tekstiä ahtaassa bussissa sekä hiukan liian kalliissa hienohkon hotellin kattoterassiravintolassa Mysoressa Musen Knights of Cydonia kuunnellen.

1 comment:

Anonymous said...

lääh!
seuraan matkaasi ihan hulluna