Hampista

Goan jälkeen tuntui todella hyvältä saapua Hampiin. Matka sujui siedettävän mukavasti. Olin tarjonnan puutteessa joutunut maksamaan sata ylimääräistä rupiaa tiketistä ilmaistoidulle bussimatkalle. Intialaiset osoittuivat sanojensa mittaisiksi yön koittaessa ja tasankojen viilentyessä varsin kylmiksi . Ilmastointi pysyi päällä -siitähän matkustajat olivat maksaneet- ja veti bussin lämpötilan jääkaapin tasolle. Tovin paleltuani aloin taiteilla vieressäni nukkuvan saksalaisen perheen pään ohi kaikkia rinkassani olevia vaatteita päälleni pueattavaksi. Loppujen lopuksi minulla oli päälläni kolme kerrosta housuja ja neljä paitaa, eikä olo silti ollut turhan lämmin.

Olin kuullut että Hampissa on pyöreäksi kuluneita kivenlohkareita ja temppeleitä kaikkialla, mutten olisi uskonut että kaikkialla voisi olla näin vahva sana. Ensisilmäyksellä, herättyäni bussin pysähdyttyä Hampiin, näin sekä lohkarekasan että temppelin pylväikön. Hampin näkymiä sisäistäessään joutuu käymään läpi mielessään ajatuksen, että kyseessä on todella oikea näky, ei Kiviset ja Soraset –kulissi. Maisemat ovat ehdottomasti kauniit, mutta ennen kaikkea erikoiset. Monikymmenmetristen kivenlohkareiden päällä on lisää valtavia lohkareita akrobaattisen herkissä muodostelmissa. Ja näitä kasoja tai mäkiä tai kallioita on kirjaimellisesti kaikkialla. Vaikeasti ymmärrettävää.

Olin saanut Davidilta hyväksi osoittautuneet ohjeet. Riksakuskien kyytiin ei kannata lähteä, majapaikat ovat kävelyetäisyydellä. Majoittautua kannattaa joen toiselle puolelle sen ollessa rauhallisempi ja matkalaukkuja välttävän väen suosiossa. Kävelin “bussiasemalta” intuition voimin joen rantaan, jossa elefantit , niiden omistajat ja mone muut paikalliset olivat aamupesulla. Joen yli pääsee pienellä moottoriveneellä, joka veloittaa matkasta kaksikymmentä senttiä. Veneen duunarit tuntuvat luottavan monopoliasemaansa, eivätkä juuri uhraa voimavarojaan asiakaspalveluun. Lyhyt venematka on mukava lisä tällä puolella jokea asumiseen. Pääsee eläytymään sopivan pienessä mittakaavassa lauttayhteyksien päässä asumiseen.

Päästyäni joen oikealla puolelle lähdin kulkemaan toista tämän puolen varsinaista tietä, jonka varralle sijaitsee suuri määrä majapaikkoja. Sopiva hostelli löytyi ensimmäisellä kysymällä. Odottelin huoneen vapautumista puolisen tuntia hostellin mukavassa ravintolassa, jossa on lattiakorkuiset pöydät ja Dalai Laman kuva seinällä. Rauhallinen intialainen mantra-musiikki ja hyvä Chai vahvistivat vaikutelmaa, että Hampi oli hyvä suunta ja sopivan erilainen verrattuna Goaan. On huvittavaa, miten itsepintaisesti Goan baarimikot pitävät kiinni stereotypiosta ja soittavat aamusta iltaan pelkkää trancea (satunnaista Bob Marleyn Greatest Hits kokoelmaa lukuun ottamatta).

Erikoisine maisemineen Hampi on visuaalisesti todella inspiroiva. Kuvasin eilen hurjasti. Aloitin myös toden teolla artikkelini työstämisen. Intiassa valokuvausta vaikeuttaa valon raakuus. Aurinko paistaa koko päivän todella ylhäältä, jolloin valo ei ole kovin muotoilevaa. Illalla ennen kuutta aurinko tippuu nopeasti suoden hiukan yli tunnin verran kuvausaikaa mielenkiintoisemmassa valossa.

Eilen sattui taas kohdalle hyvä esimerkki siitä, kuinka helposti täällä tapaa ihmisiä. Kysyin kahdelta mukavan näköiseltä tytöltä ravintolasuositusta. He kertoivat olevansa menossa syömään Hampin miellyttävimpään ravintolaan (jonka nimi on Mango Tree, kuten älyttömän monen muunkin ravintolan Intiassa) ja kutsuivat minut mukaansa syömään. Ravintolaan käveli tovin. Loppumatka kulki baanaaniviljelmien ohi. Ravintola oli todellakin miellyttävä. Se sijaitsi valtavan puun varjossa ja tarjosi hyvää ruokaa sekä jokinäkymän. Söin toista kertaa Intiassa ruokaa, jota ei luontevasti voi syödä muuten kuin sormin. Englantilainen Rosa yritti käännyttää matkakumppaniaan, Amerikassa opiskellutta japanilaista Carrieta puhumaan brittiläisittäin. Kahta eri puhuntaa vertaillessa huomasin, että viikko englantilaisten seurassa oli suunnannut sanankäyttöäni selkeästi brittiläiseen suuntaan. Kun keskustelu kääntyi tekniikkaan intoutui japanilainen ylistämään vilpittömällä innolla maansa edistyneitä vessanpönntojä. Jossain vaiheessa pöytäämme istuneet kaksi intialaista miestä liittyivät keskusteluun suunnilleen seuraavin naisseuralleni osoitetuin sanoin: “havaitsetteko neidit intialaisen ruoan mahdollisesti ravitsevaksi?”

Virallisen oloiseen sanankäyttöön törmää myös intialaisia lehtiä lukiessa. Sävy tuntuu samalta, kuin suomalaisissa sodanaikaisiissa lehdissä. Kieli on valtavan muodollista ja kömpelöä. Merkityksettömät yksityiskohdat saavat lyhyissäkin uutisissa tilaa tärkeämpien asioiden kustannuksella.

Paluumatkalla ravintolasta nain ensimmaista kertaa elamassani vapaita apinoita. Joukko harmaaturkkiaisa kadellisia ylitti tien hyvin lahelta meita ja siirtyi ruokailemaan viereseen pensaaseen.

Torstaina Hampiin

Tiistaina kävimme Pohjois-Goan parhaaksi tai ainakin rennoimmaksi kyläksi kutsutussa Arambolissa. Matkaan lähtivät ruotsalaiset Anna ja Alexandra sekä amerikkalainen Eric. Annan ystävä Jenny (ruotsalainen hänkin) pyörsi päätöksensä olla lähtemättä, kun hänen hostellinsa omistaja ilmoitti tarvitsevansa Jennyn olohuonetta muutamaksi tunniksi samana päivänä kuolleen isoisänsä ruumiin säilyttämiseen. Kun Jenny kysyi, onko isoisä pakko sijoittaa juuri hänen huoneeseensa loukkaantui hostellin omistaja hiukan ja huomautti ettei ruumis vie juurikaan tilaa ja että Jennyn pitäisi mahtua oleskelemaan huoneessaan, vaikka isoisä lepäisikin hetken hänen olohuoneensa pöydällä.

Arambol oli kaunis ja mukavan oloinen. Useimmissa Pohjois-Goan kylissä rannalla ei kulje katua, vaan rantaravintolat ovat palmumetsikön keskellä polkujen varrella. Arambolin “rantabulevardin” pätkä toi minulle mieleen välimeren pohjois-rannikon kylät.

Olen nähnyt täällä hämmentävän monta tappelua, huomattavasti useampia kuin Suomessa keskiverron viikon aikana. Monet intialaiset tuntuvat olevan kovia tappelijoita juotuaan liikaa. Arambolissa kaksi eurooppalaista miestä ottivat verisesti yhteen ajettuaan kolarin moottoripyörillään.

Huomenna lähden Hampiin. Keskustelin matkasuunnitelmistani itävaltalaisen naapurini Klausin kanssa ja kävi ilmi että olemme lähdössä samaan paikkaan samana päivänä. Päätimme matkata yhdessä. Myös ruotsalainen Anna saattaa liittyä seuraamme. Hän on uskontotieteiden opiskelija ja haluaisi nähdä hinduille pyhän Hampiin ennen kuin lähtee jatkamaan hindin opintojaan Varanasiin. Bussi lähtee huomenna illalla. Huoneen luovuttamisen jälkeen vietän todennäköisesti päivän Curlie’s:n päiväjuhlissa.

Guest House jossa olen asunut on ollut mainio. Huoneet ovat kohtuullisen edulliset –ja mikä tärkeintä niissä on veranta ja verannalla riippumatto (jossa nyt kirjoitan tätä tekstiä). Omistaja Sebastiana on todella ystävällinen. Saavuttuani nukuin 14 tuntia. Kun heräsin Sebastiana kertoi olleensa minusta huolissaan, kun en ollut pitänyt ääntä niin pitkään aikaan. Joku voisi nähdä tuollaisen huolehtimisen ahdistavana, mutta minusta se on hurjan ystävällistä sekä huomaavaista. Hyvän majapaikan lisäksi minulle sattui myös hyvät naapurit. Klausin lisäksi naapurissani asui Malesialainen David, joka muuttaa nyt Aramboliin minun ja Klausin suunnatessa Hampiin.

Pohjois-Goan luontoa katsellessa tulee mieleen, että viisivuotias merirosvointoilija-Touko olisi pitänyt tuoda tänne leikkimään. Rosoiset ja moneen suuntaan sojottavat kalliot sekä portugalilaisten jälkeensäjättämät linnoitukset näyttävät yllättävän tarkasti siltä, millaiseksi ihanteellisen merirosvomaiseman kuvittelin.

Lisäys Torstaina:
Kävin äsken varaamassa lipun Hampin bussiin. Matkatoimistovirkailija väitti että sain viimeisen paikan, joten matkustan Hampiiin todennäköisesti yksin. Klaus seuraa perässä ilmeisesti myöhemmin. Tuntuu hyvältä vaihtaa maisemaa, tämän takia en jäänyt odottelemaan seuraavien päivien tyhjempiä busseja.

Palautin pyöräni eilen. Tänään olen matkannut ympäri Anjunaa pummimalla kyytejä muilta turisteilta. Se ei ole turhan vaikeaa, kun ystävällisiä ihmisiä on paljon. Kamani ovat Annan huoneessa säilössä. Nyt suuntaan Curlie´siin, jossa pitäisi olla ravet käynnissä.

Goalla vieläkin

Minulla ei ollut valmiina tuoreita kuvia, joten päätin laittaa näytille Raisan ylppärikuvat, jotka viimeistelin tänään auringon laskun jälkeen rannalla.

Runsaan viikon aikana olen käynyt kaksi suomenkielistä keskustelua. On ollut mielenkiintoista kokeilla miltä tuntuu, kun kaikki kommunikaatio tapahtuu muulla kuin omalla äidinkielellä. Kolmen päivän jälkeen huomasin, että mieleen alkaa tulla spontaanisti englanninkielisiä ajatuksia.

Sain vihdoin perjantaina valmiiksi hakemuksen Englannin yliopistoihin. Intian innoittamana hain jo aikaisemmin päättämieni koulujen lisäksi muutamaan kehitysmaihin ja Aasian painottuneeseen ohjelmaan.

Jouluaaton aattona teimme perinteeksi muodostuneen kierroksen. Ensin Nine Baariin kymmeneen asti ja sieltä varsinaisiin juhliin. Koukkasimme yömarkkinoiden kautta, jottemme saapuisi liian aikaisin. Intia tuo rave-bileisiin oman erikoisluonteensa. Juhla-alueella on virallisten baaritiskien lisäksi naisia myymässä chai-teetä ja pientä syötävää. Ihmiset kerääntyvät chai-ladyjen polttamien tulien äärelle juomaan teetä ja keskustelemaan. Viihdyimme juhlissa auringon nousuun asti.

Musiikin loputtua kävelimme klubin lasimurskalla päällystetyn muurin lävitse parkkipaikalle. Suurin osa pyöristä oli kadonnut ja niiden tilalle ilmestynyt länsimaisten juhlijoiden rahojen toivossa huomattava joukko kerjääjiä. Pyhää miestä imitoiva herra oli tuonut paikalle värikkäästi koristellun lehmänsä. Nousimme pyöriemme selkään ja jäimme hetkeksi keskustelemaan aamiaisravintolan sijainnista. Juhlien jäljiltä ilomielinen keskustelu täytyi käydä kerjääjien yli, ohi ja läpi. Se että nämä ihmiset ovat joutuneet tilanteeseen, johon kenenkään ei pitäisi joutua asettaa myös minut toimimaan epäinhimillisesti. Jokaisen ihmisen yksilöllisen hädän kohtaaminen olisi mahdotonta, kun hätää kärsiviä on näin paljon. Siispä rampa kerjäävä lapsi saa rikkailta länsimaisilta aamuun valvoneilta osakseen korkeintaan säälivän hymyn ja kehoituksen siirtyä toisaalle. Juhlista ajoimme rannalle aamiaiselle. Osa jäi sinne nukkumaan ja uimaan. Itse suuntasin hotellille parin tunnin päiväunille.

Nautin Goan rennosta ilmapiiristä ja ystävällisistä ihmisistä. Kuitenkin moni asia täällä myös ärsyttää. Olen tavannut paljon todella mukavia ihmisiä ja ollut monissa mainiossa juhlissa. Kuitenkin kun näiden mukavien ihmisten keskeisin huolenaihe on löytää seuraavat hyvät juhlat tuntuu kokonaisuus vähän tyhjältä. Viikko on ollut todella hyvä, mutta nyt alkaa tuntua että on aika vaihtaa maisemaa. Seuraavaksi suuntaan Hampiin.

Muutama kuva lisää Goalta

Goa 2

Päivät menevät mahdottoman nopeasti. Päivä on todella kahtiajakautunut. Kuuteen jatkuva valoisa aika kuluu ulkona: rannalla, rantakahviloissa, kierrellessä Pohjois-Goaa valokuvaamassa ja katselemassa. Auringon laskettua on muutaman tunnin hiljainen jakso, jonka jälkeen alkavat juhlat.

Täällä tapaa uskomattoman paljon ihmisiä. Tuntemattomille puhumista ei pidetä outona, vaan asiaan kuuluvana. Aina miettii, että pitäisi säilyttää sama tapa Suomessakin, mutta ilmapiiri ja ihmisten odotukset toistensa käytöksen suhteen ovat siellä kovin erilaiset.

Tiistaina lähdin kaupungilla tapaamani ruotsalaisen kanssa ainoastaan alkuillan auki olevaan Nine Bariin (tuttu nimi..). Poistuimme sieltä seurueessa, jossa meidän lisäksemme oli kaksi saksalaista ja syntyjään etelä-afrikkalainen nainen Beverly. Hän on kiertänyt maailmaa elämäntapanaan yli kymmenen vuotta, pysähtyen välillä opettamaan tanssia ja joogaa saadakseen rahaa matkan jatkamiseen.

Eilen vietin suuren osan päivästä Anjunan Keskiviikkomarkkinoilla. Teen täältä valokuvapohjaisen artikkelin lapsista ja nuorista töissä. Kauppaa tekeviä ihmisiä on todella vaikeaa valokuvata. He ovat sisäistäneet vaihdannan lait, ja tajuavat että lupa valokuvaan on mahdollisesti vaihdettavissa rahaan. Melkein kaikki vaativat, että katson läpi heidän tuotteensa, eikä katsominen toki riitä. Vaikka kuinka yrittäisi olla kohtelias ja huomaavainen, jättää valokuvatessaan taakseen vähintään myyntishown tasolla sydämistyneitä kauppiaita. Markkinoilla tapasin kolme noin kymmenen vuotiasta kengänkiillottajaa. He eivät selkeästi vielä olleet sisäitäneet vaihdantaa, tai sitten halu päästä valokuvatuksi ajoi tämän yli. Sain heistä hyviä kuvia juttua varten. Kuvaustilanne oli heille leikki, he poseerasivat kameralle valtavalla innolla, ja halusivat tulla kuvatuksi aurinkolasini päässään. Välillä heidän keskittymisensä herpaantui, jolloin sain myös poseeraamattomia kuvia. Kuvat otettuani kävin vaihtamassa setelin pienempiin osiin ja jaoin sen poikien kesken.

Intialaisten valokuvaamisessa on toinenkin vaikeus. Valokuvassa oleminen on yhä monille harvinainen ja virallinen toimitus. Kun intialainen näkee kameran, luopuu hän välittömästi töistään, ottaa tukalan poseerausasennon ja kasvoilleen itselleen epäedullisen ilmeen. Saadakseen toimivia kuvia on oltava nopea tai ovela.

Illalla menin kuuntelemaan bändiä, jonka kitaristin olin tavannut ollessani Goalla kaksi vuotta sitten. Hän muisti minut ja kutsui jammailemaan yhtyeensä kanssa varsinaisen keikan jälkeen. En ollut soittanut pitkään aikaan rumpuja, mutta soittaminen oli mukavaa, ja meni täydestä hollantilaisista ja briteistä koostuneeseen yleisöön. Keikalta ajoin pimeitä maalaisteitä pitkin metsäbileisiin (turha puhua reiveistä, täällä soi ainoastaan trance). Siellä tutustuin kahteen mainioon brittiin, joiden isä asuu Goalla. Keskustelin heidän kanssaan muiden asioiden lomassa Englannin yliopistoihin pyrkimisestä. Toinen oli tulevana syksynä aloittamassa ‘political economyn’ ja filosofian opiskelun. Liippaa aika läheltä omia kiinnostuksiani. Olin juhlissa viidakon keskellä miltei viiteen ja saavuin hotellilleni kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan.

Koitan laittaa enemman kuvia esille lahipaivina, nyt alkaa olla kiire ulos.

Goa 1

Matkalla Goalle nukuin pitkästä aikaa. Olin ennakoinut matkaväsymykseni Suomessa ja varannut ensimmäisen luokan junaliput. Ensimmäisessäkään luokassa ei päässyt kokemaan luksusta. Kuusi ihmistä nukkui samassa osastossa, mutta kaikilla oli sentään omat sängyt. Chain ja muiden junavirvokkeiden kaupittelu alkoi kiusallisen aikaisin aamulla. Kauppiaat kävelivät vaunujen läpi muutaman kymmenen minuutin välein toistaen myyntimantrojaan. Kanssani samassa vaunussa oli Intialainen perhe. Olin kiitollinen, kun he kävivät nukkumaan välittömästä junan lähdettyä liikkeelle. Tein samoin. Olen vaikuttunut intialaisten mutkattomasta tavasta oleskella. Juna-asemalla varsin hienotkin herrat istuvat lattialla mitä luontevimmin. Asemilla ei juuri edes ole penkkejä, vaan ihmiset istuvat tai makaavat maassa. Yöllä ennen junan lähtöä asemalla saa varoa askeliaan lattian ollessa täynnä makaavia ja leireissään istuvia ihmisiä.

Hyppäsin junasta asemalla, joka oli kiitettävän lähellä määränpäätäni. Ajoin autoriksalla Anjunaan. Riksakuski jätti minut Anjunan rannan tuntumaan. Maksaessani kuskille tuli skootterinvuokraaja tarjoamaan minulle palveluksiaan. Vuokrasin skootterin suoraan taksista astuttuani ja lähdin etsimään majapaikkaa. Skootterinvuokraus on täällä hämmentävän yksinkertaista. Vuokraajat haluavat tietää vain majapaikan nimen (jonka heitin hatusta, koska en ollut varma, mihin asetun) ja saada rahat käteensä. Kolmannella pysähdyksellä alle puolen tunnin etsimisen jälkeen löytyi mainio guest house, Evershine. Se on hiukan kalliimpi kuin olisin toivonut (6 euroa/yö), mutta mainiolla paikalla. Huoneiden verannoilla on riippumatot, mikä tärkeintä.

Nyt lähden baariin malasialaisen ja itä-valtalaisen huonenaapurini kanssa (joista Molemmat matkustavat yksin).

Myöhemmin:
Ilta oli mainio. Öisin Goan juhlien välillä kulkee valtavat skootteriletkat. Seurailimme niitä ensin Vagatoriin. Vagatorin bileiden loppuessa tapasin mukavan Hollantilaisen tytön, joka näytti tien Chaporaan, jonka pääkadun varrella sijaitseviin baareihin suuri osa Vagatorista suuntasi. Söimme ja joimma Chaporassa ja suuntasimme takaisin kotiin. Tullessani bileistä hotellille huomasin olevani poikkeuksellisen iloinen ilman sen kummempaa syytä –kiitettävän harvinainen tunne, sitä osaa arvostaa kun sattuu kohdalle. Olen vieläkin aika väsynyt matkasta. Muutamat hyvät yöunet auttavat epäilemättä. Huomenna loppuu sekä skootterini että huoneeni sovittu vuokra. Koetan uusia molemmat.

Mumbaista viela

Illan koittaessa väsymys vihdoin iski aika kovasti. Nukkumattomuuteen yhdistyi syömättömyys. Olin yrittänyt kävellessäni katsella mukavan näköisiä ravintoloita, mutta niitä ei vain kertakaikkiaan löytynyt niistä kaupunginosista, joissa olin. Väsymykselle oli kolmaskin syy. Ajauduin Mumbain turistirysiin, joiden kaupittelijat olivat toimessaan ennennäkemättömän aggressiivisia. Kävellessäni erästä katua, oli kimpussani yhtäaikaisesti viisi kauppiasta. Aherimpana niistä pieni tyttö, joka toisti jokaisen liikkeen kohdalla mantran: “tämä on isäni liike, osta jotain.” Tyttö seurasi minua koko kadun, kunnes ostin veden ja annoin hänelle vaihtorahat.

Britit ovat rakentaneet kunniakkaan maihinnousunsa kunniaksi Mumbaihin sen muistoa kunnioittavan riemukaaren. Paikkana järkky, mutta sain sen luota hyvää materiaalia turismisarjaani.

Totesin alkuillasta, että Mumbai on kaupunki jossa en vain osaa suunnistaa. Kun olin huomannut että ruokaa on saatava, katsoin Lonely Planetista sopivan oloisen, läheisen ravintolan. Opaskirjasta bongaamaani ravintolaa en koskaan löytänyt, mutta se vei minut alueelle, jossa ravintoloita oli hiukan enemmän. Ruoka palautti voimia sen verran, että loppuilta ennen junaan nukkumaan pääsyä sujui mainiosti. Tapasin eurooppalaisen oloisessa kashvilassa kaksi Sloveniasta tullutta matkaajatyttöä, joiden kanssa vietin muutaman tunnin ennen junalle lähtöä.

Mumbain yliopiston lukusali kello 11

Olin Abu Dhabin bording-aulan ainut kalpeanaama. Kaapuun pukeutuneen äidin lapsi osasi arvostaa läsnäoloani, tuijotti herkeämättä ja kehotti äitiään samaan. Luulin pitkään, että olisin ollut myös koko lentokoneen ainut eurooppalainen, mutta koneen laskeutuessa bongasin toisenkin. Katseen kohdatessa,molemmat säpsähtivät, jonka jälkeen tervehdimme. Koneessa kolmensadan aasialaisen keskellä, valtavan maan alkaessa hahmottua horisonttissa, iski epäilys, kuinka fiksua on heittäytyä ehdoin tahdoin yksin tämän kaiken keskelle.

Abu Dhabin kliinisyyden jälkeen Mumbai on ällistyttänyt. Periaatteessa tiesin mitä on tulossa, mutta silti kun muutaman tunnin lennon jälkeen tipahtaa keskelle toisenlaista todellisuutta, ei siihen oikein voi valmistautua. Taksimatka lentokentältä keskustaan kesti kauan. Kokemuksellisesti se oli ohi hetkessä. En muista olleeni koskaan yhtä joka-suuntaan-yhtäaikaa-katsova. Yksin liikenne olisi riittänyt hämmentämään. Kahden kaistan levyisellä tiellä voi kevyesti ajaa vierekkäin neljä autoa (mopoja menee sata). Taksikuski tarjosi lisäjännitystä väistelemällä tien epätasaisuuksia vastakkaisen kaistan puolelle. Mieleen jäi kaksi pientä lasta koulumatkallaan, jotka seisoivat tien keskikorokkeella yrittäen päästä liikenteen virran läpi. Itse en yrittäisi. Matkalla Mumbain lentokentältä keskustaan alkaa ymmärtää mitä tarkoitetaan, kun sanotaan Intian kehittymättömän infrastruktuurin jarruttavan sen talouskasvua. Vaikkei puhuttaisikaan vain kasvusta, kokemus on vahva. Intian talouden keskuksen lähestyessä tien varrella vuorottelevat slummit ja pilvenpiirtäjät. Mersun ja kodittoman jakaessa saman tien huomaa konkreettisesti, ettei talouskasvu ole koitunut kaikkien iloksi.

Ajoin taksilla suoraan CST-juna-asemalle, jotta voisin tarkistaa, että Intia-keskuksen varaamat liput ovat kunnossa. Tähän mennessä kaikki on mennyt helpommin kuin olisin ikinä kuvitellut. Intian maahantulomuodollisuudet olivat ohi miltei hetkessä ja juna-asemalla ystävällinen herra löysi varaukseni ja kertoi minulle puuttuvat yksityiskohdat. Lähdin juna-asemalta kävelemään. Mietin että olisin kävellyt kartan avustamana katsomaan Fort-kaupunginosan rantabulevardia. Kaikkialla oli kuitenkin niin mielenkiintoisen näköistä, että pistin kartan taskuun ja lähdin harhailemaan. Paikallisten osakseni suoma huomio yllättää, vaikka olen kuullut ja kokenutkin, että länsimaisia usein tuijotetaan. Tähän mennessä en ole törmännyt Mumbain kaduilla yhteenkään toiseen matkailijaan.

Luettuani Lonely Planetia olen asettanut Mumbain päivälleni muutaman löyhän toiveen. Yksi oli Mumbain yliopiston näkeminen. Harhailu osoitti voimansa, kun noin tunnin käveltyäni löysin itseni yliopiston portilta. Vanhojen englantilaisyliopistojen tyyliin rakennettu kompleksi tarjosi keitaan kaupungin hektisyyden keskellä. Nyt olen yliopiston kirjaston lukusalissa (paraikaa toteutuu toinen tavoite, iPodin ja tietokoneen lataaminen). Tänne pääsi ostamalla vanhaa aikaa henkivän, noin 40 senttiä maksavan vierailijakortin. En voi sanoa menneen hukkaan. Kirjasto näyttää siltä, miksi vanhojen anglo-saksisten yliopistojen lukusalit kuvittelen. Lasimaalauksia ja holveja. Katto on laivan pohjan muotoinen, ja valtavan korkea. Monissa ikkunoissa ei ole lasia, vaan ainoastaan teräskoristeet. Linnut pääsevät avoimista ikkunoista sisään ja lentävät korkean katon alla runsaslukuisina. Linnun rääkynä sopii kirjastoon.

Olin viimeyönä huolestunut tämän päivän voimista. Vielä menee hyvin. En ole nukkunut viimeisen kahden vuorokauden aikana kuin muutaman tunnin, mutta olo on siihen nähden aika skarppi. Junan lähtöön on vielä yli kymmenen tuntia, ihan hyvä, Mumbaissa riittää harhailtavaa. Tällä hetkellä olen rakastunut yksin matkaamiseen.

Lisaa Abu Dhabista

Abu Dhabista

Suomi tarjosi harvinaisen komeat hyvästit pilvettömän taivaan ja loppuyön valojen muodossa. Suomenlinnan majakka näkyi vielä pitkältä Espoon yltä.

Nopeat vaihdot ovat absurdeja. Munchenissa juostessa koneesta toiseen ehti todeta, miltä saksalaiset taksit näyttävät ja että Saksalaiset myyvät lentokentillään erilaisia asioita kuin suomalaiset. Jatkolento Abu Dhabiin, jossa tätä kirjoitan, sujui Etihadin, mainion arabilentoyhtiön siivin. Henkilökohtaiselta näytöltä saattoi valita musiikkia kuunneltavaksi Röyksoppista arabiklassikoihin samalla kuntarkkaili Mekan kulloistakin suuntaa ja etäisyyttä (lähin 800km, jolloin Mekka oli etu-oikealla). Mahdottoman ystävälliset (ja kauniit) lentoemännät toivat syötävää ja juotavaa hengästyksiin asti.

Viereisessä pöydässä itsensä menestyvän näköiseksi kokeva suomalaismies pokaa kiusaantunutta itä-aasialaisnaista. Onkohan kyse sielunkumppanuudesta, vai aidosta erottuvuudesta, mutta suomalaisen tunnistaa aina.

Sain juuri tekstiviestin, että Intia-keskus on järkännyt minulle liput huomen illalla Mumbaista lähtevään junaan. Tulossa on ilmeisesti oma ennätys yhtäjaksoisessa reissaamisessa. Olen huomenna aamuvarhain Mumbaissa, josta lähden junalla kohti Goaa keskiyön paikkeilla. Olen vuorokauden kuluessa nukkunut ainoastaan muutaman hajanaisen tunnin lentokoneessa. Saa nähdä millainen on valveustila 24 tunnin kuluttua, jolloin olen yhä matkalla.

Jatkolentoon on vielä kuusi tuntia. Abu Dhabin psykedeelinen lentokenttä on omiaan aiheuttamaan päänsärkyä siitä yleensä kärsimättömällekin. Porteille vievää aulaa hallitsee valtava kupoli, josta valoheijastuu sinisten ja vihertävien kaakelien kautta sekavänvärisenä hämmentämään näköaistimuksia. Menevät, Louis Vuitton-kasseissa käsimatkatavaroitaan kuljettavat, huiveihin pukeutuneet arabiliikemiehet muistuttavat jatkuvasti läsnäolollaan, että olen jo kaukana kotoa. Pummin Etihadin loungesta salasanat langattomaan verkkoon. Saa nähdä onnistuuko tämän lähetys niillä, vai jääkö Mumbaihin.

Näyttää onnistuvan postaus Abu Dhabista. Kyykin loungen aulassa puolisalaa läppiksen kanssa. Lisään vielä pari kuvaa, kun saan koneen akun ladattua.

Pakkaamista

Pakkaaminen ja yö ennen aamuista lentoa ovat kohdallani erottamattomat. Vielä pitää tehdä päätös mukaan lähtevistä objektiiveista, viimeistellä hakemusta Englannin yliopistoihin ja siirtää kamat rinkkaan. Kahdeksalta lähtee lento Muncheniin, josta suuntaan Abu Dhabiin, jonka jälkeen onkin vuorossa jo Mumbai. Kaikki tämä vuorokauden sisällä.