Mysore oli hienoinen pettymys. Ei ikävä eikä järisyttävän mukava. Vähän mitäänsanomaton. Nukuttuani yön hinta-laatusuhteeltaan mainiossa hotellissa (Maurya) lähdin kiertämään kaupunkia. Päädyin kaupungin pääturistinähtävyydelle, varsin komealle palatsille. Intiassa tällaiset nähtävyydet kiertää huoletta, kun sisäänpääsymaksut melkein kaikkialle ovat olemattomat. Kuitenkin turistibisneksen jyräämillä porteilla iski ahdistus ja päätös elää ilman palatsia vahvistui kun eteeni lippujonoon ilmestyi kolme bussilastillista intialaisturisteja. Suuntasin pienensuuren Mysoren ihmismassoja pakoon tapojeni vastaisesti riksakyydillä. Matkalta mukaan tasan euron hintainen painos uusimmasta Bondista ja hotellihuoneelle. Hotellini 24 tunnin uloskirjautumiskäytännön ansiosta saatoin auringon laskiessa tehdä päätöksen Mysoren jättämisestä. Ajoin bussilla Bangaloreen, jonne yhdentoista jälkeen saavuttuani päätin jatkaa samalla vedolla Hyderabadiin asti.
Saavuin Hyderabadiin puolen päivän aikaan. Bussi jätti matkustajansa tylysti kauas miljoonakaupungin keskustasta. Lyöttäydyin intialaisen miehen seuraan, joka opasti minulle reitin julkisen liikenteen matkassa lähemmäksi keskustaa. Mies vaati saada maksaa bussilippuni ja antoi käyntikorttinsa mahdollisten ongelmien varalta.
Päivän aikana Hyderabad on antanut itsestään kuvan tympeimpänä tähänasti näkemistäni intialaisista jättikaupungeista. Päivän kohokohta oli lounas umpimähkään valitussa paikallisten suosimassa ravintolassa. Kaikki söivät samaa thal-ruokaa. Riisiä sekä muutamaa eri kasviskokonaisuutta. Annoksen mukana ei luonnollisesti tullut ruokailuvälineitä. Syön ruokia chapattileivän kanssa kohtuullisen sujuvasti sormin, mutta riisin kanssa olen suosinut aterimia. Päätin elää maassa maan tavalla ja aloin sotkea oikealla kädelläni riisiä ja kasviksia syötäväksi hiukan tahmeaksi mätöksi. Pöydässäni istuneet kaksi intialaismiestä katsoivat ateriointiani nauramatta, joten kuvittelin pärjääväni kohtuullisesti. Puolessa välissä ateriaani (juuri kun olin alkanut tuskastua) tarjoilija tuli tuomaan lusikan. Jatkoin kuitenkin sormin. Vasta kun myös intialainen nainen oli käynyt kertomassa, että englantilaiset eivät syö sormin ja olin huomannut, että 20 minuutissa olin saanut syötyä ehkä 10 haarukallista pesin käteni ja siirryin tutun lusikan varteen. Olin hämmentynyt kuinka vaikeaa sormin syöminen on. Toisaalta vaikeuden ymmärtää hyvin kun miettii, kuinka kauan itseltä meni oppia kohtuullisen siistiksi haarukan käyttäjäksi. Tältä pohjalta ajatellen syömiseni on täytyny näyttää kamalalta. Kokemus silti. Tänään (1.2.) on tasan kuukausi paluulentoon. Ehkä kuukaudessa voisin oppia kohtuulliseksi sorminsyökäksi.
Pakenin suurkaupunkia puistoon, jonka sisäänpääsymaksu oli mitoitettu juuri sellaiseksi, että köyhät pysyvät loitolla, mutta muita ei maksu kirpaise. Karu konsepti siis, mutta rauhallinen ympäristö teki hyvää Hyberabadin hektisyyden keskellä.
Kirjoitan tätä ravintolassa, jonka sisustus on vaikuttavan epäonnistunut yhdistelmä miltei kaikkea. Pimeää salakapakkaa, villiä länttä, saksaa sekä tasokasta ravintolaa. Ruoka sentään on hyvää, joskin järkyttävän tulista. Täälläkään ei ole aterimia, mutta chapatin kanssa olen sujut.
Hyberabadista jatkan vielä tänään kohti pohjoista ja saavun Varanasiin toivottavasti ylihuomenna. Päätin 50 tunnin junamatkan sijasta jakaa matkan osiin. Viettää päivät kaupungeissa ja matkustaa yöt. Toivon että löydän määränpäästäni Nagpurista toimivan yhteyden eteenpäin. Niin luulisin.
tata blogiin siirtaesa olen varanasissa jo toista paivaa, mutta vuorokaudesta matkatavaroiden valissa ja palavista ihmisista hiukan myohemmin.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment