Kotimatka alkaa Mumbaista.

Udaipurista samaan bussiin kanssani sattui Manchesterilainen kolmikymppinen matkaaja. Hän kertoi olevansa kyllästynyt matkaamiseen oltuaan matkassa kaksi ja puoli… (tässä vaiheessa olin yhtymässä kuluneen ajan analysoimiseen) …vuotta.

Kirjoitan tätä toisen luokan junavaunussa matkalla Mumbain keskustaan hakemaan täydennystä massaturismi kuvasarjaani, viimeisiä intiaostoksia ja arviomaan uudestaan inhottavaksi julistamani Mumbain. Ryysin junavaunuun puoliaggressiivisesti sisään, kuin intialainen mies ikään ja sain hyvän istumapaikan. Tänään on viimeinen päiväni Intiassa. Toivoin että kahdessa ja puolessa kuukaudessa ehtisi päästä siinä määrin tyyneen matkaamisen tilaan, että kotiinpaluu ei tuntuisi liian vastenmieliseltä. Niin kävi. Matkaajien vakiomantroja on “totuus” siitä, ettei alle kolmessa-kuudessa kuukaudessa näe Intiassa mitään. Fyysisissä paikoissa mitattuna hokema voi pitää paikkaansa. Laadullisen kokemisen ja näkemisen suhteen olen kovasti eri mieltä. Matkaamieni kahden ja puolen kuukauden aikana olen nähnyt, oppinut, omaksunut ja turtunut valtavasti. Tullessani tähän kaupunkiin joulukuun puolessa välissä puolentoista tunnin taksimatka lentokentältä keskustaan oli mieleenpainuvan vahva elämys. Nyt sama matka ei samanlaisia tunteita kirvota. Tottuminen on toki luonnollista ja osin hyvästäkin, mutta se tuntuu johtavan laajemmin vastaanottokyvyn heikentymiseen. Tuntuu että on pysähdyttävä ja sulateltava näkemäänsä ennen kuin on valmis uuteen “täysipainoiseen” matkailuun. Suuntaan siis aamulla kello viisi lennolle hiukan haikeana, mutta varsin hyvillä mielin. Myös tietoisena siitä, että näille seuduille tulen palaamaan.

Manchesterilainen kertoi olleensa hyväbonuksisessa työssä ja ostaneensa talon vuodessa kunnes kyllästyi, myi yhden, laittoi kaksi vuokralle ja lähti kiertämään maailmaa määrittelemättömäksi ajaksi. Herralla riitti juttui siinä määrin villisti, että jossain vaiheessakävin miettimään hänen mieltymystään fiktioon. Kuitenkin kertomukset kolmensadan kilometrin riippuliitoretkestä Himalajalla sekä meren pohjasta löytyneistä ruumiista olivat hyvin viihdyttäviä. Hän oli päättänyt muuttaa kotiinpaluunsa jälkeen Itä-Lontooseen suosikkijalkapallojoukkueensa ja vielä tuntemattomien naisten takia.

Bussimatka oli Intian aikani kamalin. Tiet olivat paremmat kuin kertaakaan aikaisemmin. Koko kuudentoista tunnin matka kulki runsain ja usein toistuvin tietullein rahoitettuja moottoriteitä pitkin. Tasaisesta innostuneena kuski ajoi kohtuuttoman kovaa. Pelkäsin ensimmäistä kertaa elämässäni Intialaisessa liikenteessä olemista. Hurja vauhti ja korkeintaan kohtuullinen jousitus saivat bussin tärisemään niin, että lukemisesta tai mistään katseen keskittämistä vaativasta (edes unesta) sai vain haaveilla. Silti kuusitoista tuntia meni hämmentävän nopeasti. En tiedä olenko oppinut matkustamaan, vai katoaako ajan lento heti kotiin paluun jälkeen.

Bussi jätti aikaisin aamulla viidentoista kilometrin päähän Mumbain keskustasta. Sain salamaidean majoittautua lentokentän lähelle, keskustan sijaan. Päädyin matkani ylivoimaisesti kalleimpaan (30€ !) maksaneeseen kolmen tähden loukkoon, jonka ainut hyvä puoli on herätys ja ilmainen kuljetus lentokentälle.

Palaaminen tuntuu vähän kuin kesäloman aloittamiselta tai lopettamiselta. Kesälomaankaan ei koskaan usko ennen kuin se on kohdalla (tai ohi). Kun juna ajaa slummien läpi, jätteet palavat ja kaikkialla näkyy ihmisiä tarpeillaan on vaikea uskoa että huomen illalla kävelee Helsinki-Vantaan kliinisten hallien läpi kotiin.