Hoidosta

Pakkasin kamani Vishnu Rest Housella, (suositeltava paikka, kaunis ja hyvällä paikalla, henkilökunta vain vähän tylyä ja hidasta) saavuin sairaalaan pyöräriksalla rinkka selässä, kuin hotelliin ikään. Käytyäni tapaamassa muutamaa virkailijaa ja yhtä lääkäriä minut ohjattiin yksityiseen huoneeseeni. Huone oli hyvin vierasmajamainen, vain hiukan ylellisempi kuin ne joissa olen nyt kaksi kuukautta asunut. Kaksi sänkyä, länsimainen vessa ja lämmin vesi, televisio ja kokovartalopeili. Näkymä metrin päässä olevaan tiiliseinään.

Puolen tunnin taloksi käymisen jälkeen hoitaja tuli laittamaan minulle tippaneulan käteen. Hiukan epäilevänä pidin silmällä, että kaikki neulat tulivat avaamattomista pusseista. Kyseessä oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun minulle tiputettiin mitään. Hoitajat alustivat, ehkä kielimuurin pelottamina, olemattomasti mitä letku kädessä saa ja ei saa tehdä. Puolen tunnin tiputuksen jälkeen nousin hakemaan luettavaa ja kuunneltavaa. Tippa oli loppunut ja puuttuva paine päästi letkun alkupään täyttymään verelläni. Soitin hoitajan huoneeseeni. Hän sanoi tullessaan rohkaisevasti: “oh no.” Tiputuksen rutiineihin tottui vähitellen ja aloin ymmärtää, että pullon loppuessa letkun voi sulkea itsekin ja mikäli tippa ei kulje, säätöä muuttamalla se saattaa lähteä liikkeelle.

Hämmennystä, ärtymystä ja huolta aiheutti muutama seikka. Varsinkaan alussa tippapulloa vaihdettaessa en ollut aina selvillä, hoitaako asiaa sairaanhoitaja, vahtimestari vaiko sähkömies. Sairaalassa käytettiin pelkästään kertakäyttöisiä steriilejä injektioruiskuja. Kuiten kun ruiskulla ei ollut pistetty ihon, vaan tippapullon läpi, laittoivat hoitajat ruiskun pöydälle ruoan ja sekalaisten tavaroiden keskelle odottamaan seuraavaa käyttöä. Koetin omaksua satunnaisten huolieni suhteen mielentilan, jossa olin tarkkana, mitä minulle tehtiin, mutta muistin samalla että tiputtaminen on sairaalan eittämättä ammattitaitoiselle henkilökunnalle niin arkipäiväistä toimintaa, etteivät he siinä mokaa. Huomautin ruiskujen seisotuksesta muutaman kerran, mutta lopuksi otin tavaksi heittää kertakäyttötuotteet itse roskiin, mikä oli todennäköisesti turhaa ja hoitajien kannalta mahdollisesti ärsyttävää, mutta oman mielenrauhan kannalta hyvästä. Huomasin että hoitajan käytöksellä oli olennainen vaikutus mielenrauhaani. Rauhallisen, huomioivan ja ystävällisen hoitajan tekemisistä en ollut huolissani.

Kolmantena ja viimeisenä yönä heräsin kovaan kipuun turvonneessa tippakädessäni. Soitin paikalle hoitajan (joka ei ollut rauhallinen, huomioiva, eikä ystävällinen, paljolti ilmeisesti huonon kielitaitonsa ja jännitämisensä takia). Hän irrotti tippaletkun kädestäni, mutta sekään ei poistanut kipua. Hoitaja kysyi minulta, pitäisikö tippaneula irrottaa. Kerroin että kyseessä on hänen, ei minun päätöksensä. Hoitaja päätti irrottaa neulan. Olin jo aiemmin kysynyt hoitajan kädessään tuoman tippaneulan tulpan hygienisyyttä. Hän vakuutti sen olevan desinfioitu. Hoitaja pyyhki käteni siteellä, jossa ei ollut desinfiointiainetta, tiputti sen muutaman päivän vanhalle lakanalleni, otti neulan pois käsivarrestani ja laittoi siteen suojaamaan neulanreikää. Tämä oli ainut kerta sairaalassa oloni aikan kun ärryin. Kysyin hoitajalta, eikö häenen pitäisi desinfioida haava ja peittää se steriilillä siteellä. Hoitaja sanoi ensin, että minun ei pitäisi häiritä hänen työtään. Muutaman tiukan sanan jälkeen hoitaja muuttui hiukan itkuiseksi peitti haavan steriilisti. Aamulla hän tuli laittamaan tippaneulaa käteeni aivan toisella asenteella. Hän teki kaiken tarkasti, huolellisesti sekä puhtaasti. Unohdin valitusaikeeni ja ihmettelin, että onko todella suututtava ennen kuin saa paneutuvaa hoitoa.

Pienen valituksen jälkeen on todettava, että yleisesti ottaen kaikki toimi sairaalassa hurjan hyvin. Sain oikeaa sekä laadukasta hoitoa ja lääkärini Dr. Sanjiv Kumar Singhillä oli motivaatiota ja aikaa vastata kysymyksiini.

Aika (miltei kolme vuorokautta) kului hämmentävän nopeasti. Sairaala ei ollut viikon takaisen junamatkan kaltainen lukuelämys. Sen sijaan ajattelin, kuuntelin musiikkia, käsittelin kuvia, seurasin kahta länsimaista elokuvakanavaa (Päällimmäisinä Tim Burtonin ohjaama Batman sekä In Good Company) ja ihmettelin, miten nopeasti aika kuluu. Aika aamu kuuden antibioottiputuksesta ilta kuuteen meni hetkessä, jonka jälkeen aamuun kului taas vain tovi. Tilasin huonepalvelusta hilloleipiä, Pepsiä ja mausteetonta intialaista ruokaa. Vähän myös nautin paikallaan olemisesta. Tämän jälkeen matkaa on jäljellä vielä vähän yli kaksi viikkoa. Pakollisen pysähdyksen jälkeen viimeisiin viikkoihin suhtautuu uudella tarmolla. Vietän vielä muutaman päivän Varanasissa, jonka jälkeen suuntaan Delhin kautta Rajahtsthanin Pushkariin.

Kirjoitan tätä odotellessani, että sairaalalasku saadaan lähetettyä vakuutyshtiöön, saan passini takaisin ja pääsen lähtemään

Sijoittajille tulosvastuullinen sairaanhoito on paradoksaalista.