Varanasiin

Bussi toi minut Nagpuriin aamu kahdeksalta. Ajoin riksalla kaupungin läpi juna-asemalle aikomuksenani tiedustella lähteviä junia ja käydä sen jälkeen syömässä ja hankkimassa rahaa. Unohdin käydä Hyderabadissa automaatilla ja minulla oli rupioita hiukan alle viiden euron edestä. Asemalla kerrottiin, että päivän ainut Varanasin juna lähtee viiden minuutin kuluttua. Punnitsin hetken ruoan ja rahan hankinnan sekä matkan jatkamisen välillä. Päätin jatkaa suoraan Varanasiin. Tiedustelin sleeper-paikkaa, mutta asemalla kerrottiin etteivät he pysty myymään paikkalippuja näin lyhyellä varoitusajalla. Kehittyneemmästä varaussysteemistä ei tosin olisi ollut hyötyä, koska minulla ei olisi ollut rahaa yhtään ylellisempään lippuun. Lippu 1048km matkalle Nagpur-Varanasi kaikkein alimmassa luokassa maksoi kolme ja puoli euroa.

Paikkaliputtomassa vaunussa oli täyttä. Pienen etsinnän jälkeen riehakas poikaseurue kutsui minut matkaamaan kanssaan hattuhyllylle. Nojatessani rinkkaani puolimakuulla puolimukavassa asennossa miettien 20-24 edessä olevaa matkustustuntia kävin läpi monenlaisia tunteita. Ensin olin hetken epätoivoinen. Sitten aloin puhua itselleni mielenlujuudesta ja mielenkiintoisesta mahdollisuudesta tutkia ajan kulumista. Tunnin matkan jälkeen vakuuttelu alkoi toimia ja suhtauduin hattuhyllyllä istuttavaan tulevaan vuorokauteen suhteellisen optimistisesti. Tunnit yhdeksästä kahteen menivät kiitäen. Lyhyen tuskastumisen jälkeen iltapäivä taittui auringon laskuksi kiitettävän helposti. Seitsemästä yhteentoista kesti kauan. Aamuyön tunnit olivat kyllä pitkiä, mutta kohtuullisen tyynesti hyväksyttyjä. Junan olisi pitänyt olla perillä hiukan ennen auringon nousua kello viisi. Loppujen lopuksi juna oli myöhässä uskomattomat, mutta Intiassa ilmeisen yleiset, kolme tuntia. Ajan vauhdikkaan kulumisen kannalta oli yllättävän tärkeää hyväksyä edessä olevat tunnit, olla rauhaisasti ja keskittyä nykyhetkeen. Luin matkan aikana Paulo Coelhon kirjan the Alchemist sekä Mahatma Gandhin omaelämänkertaa hänen Englannin opiskeluvuosiensa loppuun.

Intialainen, miltei kilometrin mittainen, juna on kontrastikas kuin itse maa. Kalleimmassa luokassa varakkaat perheet viettävät oikein idyllisen näköistä elämää omissa verhojen rajaamissa makuuhuoneissaan. It-nousukkaat tekevät töitä tai viihtyvät läppistensä kanssa. Junan kolinaa ei kuulu vaunun ollessa hyvin eristetty ja ikkunoiden suljettu ilmastoinnin toiminnan avittamiseksi. Halvimmassa luokassa on järkyttävän täyttä. Neljän ihmisen tilassa istuu helposti kuusi-seitsämän ihmistä. Yksikään pinta ei ole pehmeä, vaan sisustuksen materiaaleja ovat metalli ja puu. Makuupaikan tarjoavista hattuhyllyistä käydään hurjaa taistelua. Laulu, huuto sekä junan meteli täydentävät ylitsevuotavan tunnelman. Junissa kiertää jokaisen aseman kohdalla (usein myös asemien välillä) kauppiaita, joiden mantrahuutoihin herää säännöllisesti, mikäli onnistuu nukahtamaan. Chaimiehet hokevat tuotteensa nimeä myyjästä riippuen kyllästyneesti, masentuneesti tai maanisesti. Kellojen, koriste-esineiden sekä pienen syötävän kauppiailla on kaikilla omat pitkät mantransa, joiden suomennoksia yritin ajankuluksi arvailla. Siinä missä länsimaiset matkaajat tylysti käännyttävät rihkamakauppiaat, intialaiset duunarit tutkivat tarkasti ja uteliaina jokaisen kellon ja vaasin, joka heidän eteensä tuodaan. Yön tullen meno vaunussa kiihtyi, laulu raikasi aamu kahteen asti, johon mennessä suurin osa nukahti tai alkoi tosissaan yrittää.

Juna vei Varanasin lähelle, josta vaihdoin vielä puoleksi tunniksi suoraan Varanasin ghateille vievään junaan. Yhteen maailman vanhimpaan yhtäjaksoisesti asuttuun kapunkiin saapuminen oli upea. Juna ylitti Gangesin korkeaa siltaa pitkin ja tarjosi upean näkymän yli Gangesiin laskeutuvien portaiden ja Varanasin vanhan kaupungin.

Itse Varanasiin päästään näköjään vasta ensi kirjoituksessa.