Kuulasta Ootya

Nopeahko versio nakymasta kahvilan terassilta, jossa taman kirjoitin:

Ootyyn saapumisessa oli paljon samaa kuukauden takaisen Hampin kanssa. Matka sujui mainiosti. Ajoin yöbussilla Coimbatoreen. Aamuyöllä bussiasemalla minulle selvisi, että seuraava linjuri Ootyyn on lähtemäisillään vähän matkan päässä. Juoksin ohjeiden mukaan ja ehdin mainiosti kunnalliseen (erotuksena yksityisistä) bussiin. Kolmen ja puolen tunnin matka maksoi 50 senttiä. Sain ikkunan viereisen istumapaikan, joten mitään valittamista en Intian pelätyistä julkisista tällä kertaa keksinyt. Vuorten ilmestyminen horisonttiin oli hurja näky. Vastassa oli valtava seinä, jonka ylittämisen ei uskoisi autolla onnistuvan. Auto kierteli serpentiiniteitä ohittaen apinoita, lehmiä j ahevosia saavuttaen hämmästyttävät näkymät hämmästyttävän nopeasti.

Ootyssabussista noustessa vastaan iski viileä vuori-ilma ja taas uuden värinen taivas. Otin riksan kristillisen yhdistyksen rauhaisalle vierasmajakokonaisuudelle . Virittäessäni turhan luolamaisen huoneeni puutarhaan riippumattoa suomen aikaa kello 8.10 mietin lämmöllä pimeässä tunneilleen ajautuvia lukiolaisia. Myöhästymiskiintiön sisällä olin saanut riippumattoni kiinnitetyksi karun vuoristopuun ja huoneeni kattohirren väliin ja päässyt jatkamaan bussissa kesken jääneitä uniani.

Ootyn ilmasto tuo mieleen Suomen kevään ensimmäiset lämpimät päivät. Auringon paistaessa on kuuma, varjossa viileää ja auringon laskettua on talvivaatteille käyttöä. Kuumat hetket ovat toki huomattavasti suomalaisia vastineitaan kuumempia, kun päiväntasaajalle on kovasti vähemmän matkaa. Täälllä olen lopettanut harmittelemasti helteisten rantakaupunkien läpi kulkenutta kuoritakkiani. Iltaisin minulla on päälläni samat vaatteet, kuin Suomen talvien leutoina hetkinä ja silti paikallisten miesten polttamat nuotiot (myrkkysavuiset polttoaineen ollessa lähinnä jätämuovia), kanoja paistavat avotulet ja lämpimät juomat tuntuvat kutsuvilta.

Pitkin matkaani olen kummastellut, miten huonosti intialaiset pyhiä lehmiään kohtelevat. Kaupunkien kaduilla elävät lehmät etsivät ravintoaan muovijätteiden seasta ja kuolevat usein monimutkaiseen ruoansulatukseensa joutuneeseen muoviin. Täällä on uudestaan hätkähdyttänyt, kun samaa surkeaa ateriaa ovat olleet jakamassa myös hevoset.

Eilen kiipesin Ootyn keskustasta muutama sata metriä ylöspäin kylään, jossa ei selkeästi käy länsimaisia turisteja usein. Ihmiset suhtautuivat minuun pyyteettömän ystävällisesti ja uteliaasti. Kylästä jatkoin vielä tovin ylöspäin eukalyptusmetsän läpi ja päädyin aukiolle, josta oli yhdet matkan hengästyttävimmistä näkymistä. Vuorenhuippuja, pikkukyliä ja teepeltoja silmän kantamattomiin. En malttanut lähteä laskeutumaan riittävän aikaisin, joten päädyin kävelemään auringonlaskun jälkeisessä kylmässä liian vähissä vaatteissa. Pelastuksen toi kaulassani ollut huivi, johon pukeuduin intialaisten naisten mallin mukaisesti. Eilen illalla päädyin syömään israelilaisen seurueen kanssa. Ruoan jälkeen kävimme kääntymässä salakapakan näköisessä loukossa, joka oli kuitenkin israelilaisten ja osittain minunkin makuuni hiukan turhan masentava.

Tätä kirjoittaessani teen päätöstä paluupäivästäni. Soitin Etihadille. He kertoivat vaihtoehtojen olevan 19.2 sekä 1.3. Toinen on hiukan aikaisemmin ja toinen myöhemmin kuin olin ajatellut.

Haluaisin myos jakaa iloisen uutisen. Paivittaessani blogia kohtuuttoman hitaassa ja kylmassa nettikahvilassa (taalla ei tosin tarjota kahvia eika chaita) tarkistin myos sahkopostini ja huomasin etta Sussexin yliopistosta oli tullut tarjous opiskelupaikasta heidan valtio-opin ja kansainvalisten suhteiden ohjelmaansa. On mukavaa etta juuri Sussex vastasi ensimmaisena yliopiston ollessa yksi kiinnostavimmista hakulistallani. Juuri nyt tuntuu silta etta muutan Englantiin ensi loppusyksysta, mutta paljon ehtii tapahtua ja ajatella ennen sita.